Tämä ei ole oppi surusta eikä menetelmä, jolla siitä pitäisi päästä eroon. Tämä on kuvaus mielen mekanismista silloin, kun kokemusta ei yritetä muuttaa.
Pieni arkinen tapahtuma saattaa kulkea kehon läpi kuin myrsky. Sovittu tapaaminen ei toteudu, ystävällinen ele ymmärretään väärin, aamukahvi jää kesken – ja yhtäkkiä vastassa on toisen ihmisen kiihtymys. Saatamme olla väsyneitä ja stressaantuneita, jolloin tahtomatta loukkaamme toisia. Se on inhimillistä, olemme ihmisiä.
Keho reagoi ensin. Nousee viha, ärtymys, puolustautumisen tarve. Jokin tuntuu rikkoutuneen. Raja on ehkä ylitetty tai jokin koetaan epäoikeudenmukaiseksi.
Jos tähän reaktioon vastataan suoraan ja selkeästi, asia voi päättyä siihen. Sanotaan mitä tapahtui, ilmaistaan miltä se tuntui ja asetetaan tarvittaessa raja. Tapahtuma tapahtuu kerran.
Mutta mieli voi tapahtuman jälkeen tapahtua sille sata kertaa.
Mielen rakentama jatkumo
Jos alkuperäinen reaktio ei pääse ilmaisemaan itseään tai sitä ei voida ottaa vastaan, mieli alkaa rakentaa tapahtuman ympärille omaa tarinaansa:
Miksi niin tapahtui?
Olisiko pitänyt toimia toisin?
Entä jos tämä tapahtuu uudelleen?
Tästä voi alkaa toisen miellyttäminen, jolloin ihminen alkaa vääristää todellisuutta oman hyvinvointinsa kustannuksella. Pitkässä juoksussa tästä voi seurata pakeneminen esimerkiksi päihderiippuvuuteen tai muuhun pakonomaiseen toimintaan, koska sisäinen tuska on saatava loppumaan. Alkaa pakeneminen.
Näin syntyy psykologinen aika. Mennyt tapahtuma alkaa elää nykyhetkessä, ja tulevaisuutta aletaan kuvitella menneen perusteella.
Viha kääntyy sisäänpäin:
Syntyy syyllisyys: vaatimus siitä, että olisi pitänyt toimia toisin.
Syntyy pelko: ajatus hallinnan menettämisestä tai tilanteen toistumisesta.
Syntyy itsesääli: tarina vääryydestä, vaille jäämisestä ja ymmärtämättömyydestä.
Alkuperäinen tapahtuma on jo ohi, mutta psyykkinen tapahtuma jatkuu. Tämä rakenne – syyllisyyden, pelon ja itsesäälin muodostama tuskaisuus – on se, mitä tavallisesti kutsutaan suruksi.
Mitä suru todella on?
Sana suru ymmärretään usein kiinteänä olotilana tai mielikuvana, joka liitetään eroon, kuolemaan ja menetykseen. Kun ilmiötä katsotaan ilman valmiita määritelmiä, suru ei näyttäydy yhtenä möykkynä.
Se näyttäytyy liikkeenä:
Itsesäälin tuottamana tuskaisuutena.
Pelkona tulevasta ja hallinnan menetyksestä.
Syyllisyytenä ja jatkuvana toiminnan arvioimisena.
Muistoina, mielikuvina ja ajatuksina – sekä niiden jatkuvana uusintamisena.
Mieli ei ainoastaan muista tapahtunutta, vaan se tuottaa sitä uudelleen tässä hetkessä.
Menetys, itku ja itseen kohdistuva tuskaisuus
Kun joku kuolee, ihmissuhde päättyy tai menetän omaisuuteni – jotain, johon olen kiintynyt – nousee kyyneliä. Mutta mitä nuo kyyneleet todellisuudessa kantavat?
Jos itku nousee siitä, että menetti oman turvansa, seuransa, huomionsa tai sen täytteen, jonka toinen ihminen tai asia toi omaan tyhjyyteen, kyseessä ei ole toisen ihmisen puolesta sureminen. Se on mielen reaktio omaan vaille jäämiseen: Mitä minulle nyt tapahtuu? Miten minä pärjään?
Silloin kyseessä ei ole aito suru, vaan itseen kohdistuva tuskaisuus ja itsesääli. Mieli kantaa ajatusta siitä, mitä minulta vietiin pois.
Aito suru ilman itsekeskeisyyttä syntyy vasta silloin, kun tämä koko koneisto – menetyksen pelko, muistot, tulevaisuuden skenaariot ja omistamisen tarve – tulee nähdyksi ja luhistuu. Silloin ei ole erillistä itkijää eikä tarinaa siitä, mitä minulle tapahtui.
Aito myötätunto ja rakkaus
Mitä sitten jää jäljelle, kun tämä mielen itsekeskeinen koneisto pysähtyy?
Kun omistamisen halu, muistojen vatvominen ja omat kyyneleet minun menetyksestäni väistyvät, jäljelle ei jää kylmyyttä tai tyhjiötä. Jäljelle jää puhdas myötätunto ja rakkaus.
Aito myötätunto ei synny ajatuksesta eikä se ole mielen tuote. Se nousee vasta silloin, kun erillinen suojapanssari luhistuu ja ihminen ei ole enää erillään toisesta. Silloin toisen ihmisen poismeno, kärsimys tai tila kohdataan täysin ilman suodatinta.
Tämä aito tunteminen ei kanna mukanaan raskasta tarinaa omasta kohtalosta. Se on syvää, hiljaista ja läsnä olevaa rakkautta, joka ei vaadi mitään vastineeksi.
Pakenemisen mekanismi
Tätä tuskaisuutta on vaikea kohdata, ja siksi se synnyttää pakenemisen: suorittamiseen, viihteeseen, työhön, selittelyyn tai uusiin konflikteihin. Kaikki käy, kunhan ei tarvitse olla siinä, mikä on tässä ja nyt.
Pakeneminen ei kuitenkaan pura rakennetta. Se vain siirtää sen syrjään, missä se odottaa seuraavaa sytykettä. Silloin pieni arkinen tapahtuma voi tuntua suhteettoman suurelta, koska reaktio ei kohdistu vain tähän hetkeen, vaan kaikkeen aiemmin käsittelemättä jääneeseen.
Suora näkeminen – Havaitsija ja havaittu
Vapautuminen ei tarkoita tunteesta eroon pääsemistä. Eroon pyristely on vastustamista, ja pakotettu rauha on vain uusi suoritus.
Kysymys ei ole siitä, kuinka tästä pääsee pois, vaan siitä, mitä tässä todella tapahtuu juuri nyt – ilman selittelyä, tuomitsemista tai tarvetta korjata. Viha saa olla vihaa, pelko pelkoa ja itsesääli itsesääliä. Ne vain nähdään.
Kun kokemusta katsotaan ilman pyrkimystä muuttaa sitä, paljastuu jotain olennaista: Onko olemassa erillistä katsojaa, vai onko olemassa vain viha, ajatus vihasta, kehon tuntemus ja tietoisuus siitä kaikesta?
Kun tätä ei jaeta kahdeksi – havainnoijaksi ja havaituksi – kokeminen muuttuu. Ei siksi, että sille tehtäisiin jotain, vaan siksi, ettei siihen enää lisätä mitään. Silloin ihminen ei ole erillään surusta, vaan ihminen on tuo suru.
Jos katsomista käytetään vain välineenä tuskaisuuden lopettamiseksi, katsotaan edelleen tavoitteen läpi. Suora näkeminen ei tarvitse päämäärää. Se ei yritä saada mitään tapahtumaan, vaan näkee sen, mikä on.
Ihmiskunnan yhteinen panssari
Onko mahdollista, että tämä surun ja pakenemisen rakenne on ihmiskunnan yhteisen tajunnan suurin haaste?
Että juuri tästä mekanismeja ymmärtämättömästä tuskasta johtuvat lopulta kaikki konfliktit, itsekeskeisyys, vihanpito ja sodat? Olemme rakentaneet tämän suruksi nimittämämme ilmiön päälle niin raskaan puolustuspanssarin, ettemme enää löydä ulospääsyä. Yritämme suojata itseämme ulkoiselta maailmalta, vaikka todellinen taakka on sisältä käsin ylläpidetty tarina.
Kun suru päättyy
Psyykkisen kärsimyksen päättyminen ei tarkoita, että tapahtunut muuttuisi toiseksi. Tapahtuma saa olla tapahtuma, raja saa olla raja ja toinen ihminen saa olla sellainen kuin on. Se tarkoittaa vain sitä, ettei mieli enää jatka tapahtuman tuottamista uudelleen.
Kun koko rakenne – viha, pelko, syyllisyys, itsesääli, muistot ja kehon tuntemukset – nähdään yhdellä kertaa ilman pakenemista tai vastustamista, niiden liike voi päättyä. Ei huomenna, ei harjoituksen jälkeen, vaan tässä hetkessä. Se on kuin välähdys, joka nähdään pohjaan saakka.
Siinä ei ole kyse saavutuksesta tai uudesta identiteetistä. On vain tapahtunut näkeminen.
Ja siinä on rauhan yksinkertaisuus: mitään ei tarvitse enää tehdä sille, mikä on jo kokonaan nähty.
Terveisin
Sami-Samuli Keinonen
Entä jos haluat katsoa vielä lähemmäksi?
Tässä kirjoituksessa olen tarkastellut sitä, mitä tapahtuu, kun mieli reagoi, rakentaa tarinaa ja yrittää päästä pois epämukavasta kokemuksesta.
Mutta jokainen meistä reagoi myös omalla tavallaan. Yksi vetäytyy, toinen puolustautuu, kolmas yrittää pitää kaiken hallinnassa. Joku kaipaa turvaa, toinen vapautta. Usein nämä piirteet tulevat näkyviksi juuri silloin, kun elämä koskettaa meissä jotain herkkää.
Astrologinen Luonteesi Voimat 2.0 -tulkinta tarjoaa yhden peilin näiden henkilökohtaisten piirteiden tarkasteluun. Se ei kerro, millainen sinun pitäisi olla, vaan avaa syntymäkarttasi kautta näkökulmia luonteeseesi, tunne-elämääsi, ihmissuhteisiisi ja sisäisiin vahvuuksiisi.
Ehkä kiinnostavin kysymys ei lopulta olekaan: Miten minun pitäisi muuttua?
Vaan: Mitä minussa todella tapahtuu?
Tutustu Luonteesi Voimat 2.0 -tulkintaan
Liity postituslistalleni!