Yksilön mieli ja vuorovaikutus
Mistä vuorovaikutuksemme toisten kanssa kumpuaa? Oletko koskaan pysähtynyt kuuntelemaan toista ihmistä ilman, että mielessäsi pyörii jo vastaus, arvio tai tuomio?
Useimmiten silloin, kun luulemme olevamme vuorovaikutuksessa, emme kohtaa itse ihmistä tässä hetkessä. Kohtaamme vain oman kuvamme hänestä. Olemme koonneet toisesta muistoja, kokemuksia, oletuksia ja mielipiteitä, ja tämä menneisyyden kerrostuma toimii suodattimena välillämme.
- Kun katsot läheistäsi, katsotko häntä sellaisena kuin hän on tässä hetkessä, vai katsotko kuvaa, jonka olet hänestä luonut?
- Voitko kuunnella ilman vertailua, hyväksymistä tai hylkäämistä?
- Mitä tapahtuu kuuntelemiselle silloin, kun mieli haluaa olla oikeassa?
Mielenkiintoista on se, että kuva ei muodostu vain toisesta – se muodostuus myös itsestämme. Minulla on kuva siitä, millainen minä olen tai millainen minun pitäisi olla, ja sinulla on oma kuvasi. Kun kaksi mielikuvaa kohtaa, kohtaavatko silloin ihmiset vai meistä riippumattomat rakennelmat?
Tämä kuvien välinen suhde ei ole yhteyttä. Se on etäisyyttä. Ja juuri tässä kohdassa yksilön sisäinen rakenne muuttuu suhteeksi toiseen ihmiseen.
Psykologinen ristiriita
Kun vuorovaikutus perustuu mielikuviin eikä suoraan kohtaamiseen, arkeen hiipii väistämättä kitka. Mutta mitä ristiriita pohjimmiltaan on?
Psykologinen ristiriita syntyy, kun se mitä on, kielletään sen vuoksi, mitä pitäisi olla.
Mieli luo jatkuvasti ihanteita, tavoitteita ja malleja siitä, millaisia meidän tai muiden pitäisi olla. Me haluamme olla rauhallisia, mutta olemme vihaisia. Haluamme olla hyväksyttyjä, mutta tunnemme itsemme ulkopuolisiksi. Tässä repivässä välitilassa – todellisen tilan ja kuvitellun ihanteen välissä – syntyy sisäinen kamppailu.
- Oletko huomannut, mitä tapahtuu, kun et hyväksy sitä mitä tässä hetkessä tapahtuu?
- Voiko pelko tai suuttumus lakata, jos yrität väkisin muuttaa sen vastakohdakseen? Vai ruokkiiko pyrkimys muuttua vain lisää taistelua?
- Mitä tapahtuu, jos mieli ei pyri karkuun sitä, mitä se juuri nyt kokee?
Sisäinen ristiriita heijastuu helposti myös suhteisiin. Voiko ristiriita päättyä ilman minkäänlaista ponnistelua tai suorittamista – vain katsomalla täysin ilman tuomiota sitä, mitä on?
Yhteiskunta ja kollektiiviset liikkeet
Meillä on tapa puhua yhteiskunnasta jonkinlaisena meistä erillisenä koneistona, ulkopuolisena voimana tai rakenteena, joka määrittelee elämämme. Mutta mikä yhteiskunta todella on? Onko se mitään muuta kuin ihmisten välisten suhteiden verkosto?
Yhteiskunta heijastaa väistämättä myös sitä, mitä ihmiset yhdessä kantavat. Jos yksilön mieli on jakautunut, kunnianhimoinen ja pelokas, nämä yksilölliset liikkeet saavat väistämättä kollektiivisen muodon.
Tässä piilee kuitenkin olennainen väärinkäsitys: luulemme usein, että me erillisinä yksilöinä olemme kaiken keskiössä.
"Unohdamme, että kokonaisuus sisältää yksilön, mutta yksilö ei voi koskaan sisältää kokonaisuutta."
Oma pienen pieni minämme yrittää jatkuvasti määritellä ja muovata elämän kokonaisuutta itselleen sopivaksi. Mutta voiko osa koskaan ymmärtää kokonaisuutta niin kauan kuin se katsoo maailmaa vain omasta pirstaleestaan käsin?
- Kun yhteiskunta rakennettaisiin uudelleen, mutta ihmisen mieli säilyisi ennallaan – muuttuisiko mikään pohjimmiltaan?
- Etsimmekö yhteiskunnallisista rakenteista turvaa siksi, että omasta sisimmästämme puuttuu selkeys?
- Mitä tapahtuu käsityksellesi "minusta", kun ymmärrät olevasi osa valtavaa kokonaisuutta – et sen keskipiste?
Aito muutos ei ala vain instituutioista, vaan siitä, että yksilö hahmottaa oman paikallisuutensa ja lakkaa vaatimasta kokonaisuutta taipumaan oman mielensä kuviin.
Köyhyys – aineellinen puute ja psykologinen vertailu
Köyhyyttä käsitellessä on tärkeää erottaa kaksi eri tasoa: aineellinen puute ja psykologinen vertailu.
Aineellinen köyhyys – ruoan, suojan ja taloudellisen turvan puuttuminen – on todellinen, rakenteellinen ja kipeä asia. Meillä pitää olla asunto, vaatteet ja ruokaa. Ne ovat ihmisen perustarpeita, jotka vaativat konkreettisia yhteiskunnallisia ratkaisuja, eikä aineellista hätää voi selittää pois mielentilana.
Mutta sen rinnalla elää henkinen ja psykologinen köyhyys, joka kumpuaa vertailusta. Kun mieli vertaa sitä, mitä se on, siihen, mitä jollakulla muulla on – tai mitä sen pitäisi olla – syntyy riittämättömyyden kokemus varallisuudesta riippumatta.
Entä jos ulkoinen rikkauden tavoittelu onkin toisinaan vain sisäisen tyhjyyden heijaste?
Kuten maineen tavoittelu? Sekä hallitsemisen halu. Muiden hyväksi käyttö.
Omaisuudesta voi tulla suojamuuri, jolla mieli peittää turvattomuuttaan. Mitä tapahtuu silloin, kun tuon kaiken menettää?
- Oletko köyhä silloin, kun sinulta puuttuu jotakin aineellista, vai vasta silloin, kun vertaat itseäsi muihin?
- Mitä tapahtuu mielelle, joka määrittelee oman arvonsa ulkoisten saavutusten tai omistamisen kautta?
Aineellinen puute tarvitsee tekoja, mutta psykologinen köyhyys päättyy vasta silloin, kun mieli lakkaa vertaamasta itseään kehenkään muuhun ja pakenemasta omaa tilaansa.
Riippuvuus ja pako
Mitä tapahtuu, kun mieli ei kestä sisäistä ristiriitaa ja taakkaa omasta tyhjyydestään? Se etsii paon väylää.
Riippuvuudet ovat monimutkaisia ilmiöitä, joihin vaikuttavat biologiset, sosiaaliset ja neurokemialliset tekijät, eikä niitä tule taannuttaa vain yhteen psykologiseen syyhyn. Pakeneminen voi kuitenkin olla yksi vahva riippuvuutta ylläpitävä mekanismi.
Psykologisella tasolla katsottuna: eikö pakeneminen ole mielen epätoivoinen yritys päästä eroon siitä, mitä on? Kun pahan olon tai pelon tunne käy kestämättömäksi, mieli etsii keinoa puuduttaa itsensä tai saavuttaa hetkellisen rauhan.
Ikävä kyllä me jokainen olemme psyykkisesti riippuvaisia jostakin – olipa se aine, toinen ihminen, hyväksynnän tarve, saavutukset tai omat ajatuskaavamme. Havainoikaa tätä itsessänne: Mihin mielesi tarttuu heti, kun se jää yksin tyhjyytensä kanssa?
- Voitko paeta sitä, mitä olet, muuttamatta tapaa, jolla havainnoit itseäsi?
- Mitä tapahtuu siinä hetkessä, kun pako lakkaa ja suoja haihtuu – onko alkuperäinen ristiriita kadonnut?
Meitä kannustetaan jatkuvasti paikkaamaan sisäistä tyhjyyttämme kuluttamisella, viihteellä ja saavutuksilla. Kun ihminen pysähtyy ja katsoo pelkoaan tai tyhjyyttään suoraan ilman tarvetta puuduttaa sitä – tarvitaanko pakenemista enää samalla tavalla?
Ihanteet ja vertailu – mittatikku nykyhetkelle
Ihanteet ja tavoitteet ovat luonnollinen osa elämää. Voit päättää opetella uuden taidon, rakentaa talon tai harjoitella maratonille ilman psykologista ristiriitaa.
Ongelma alkaa vasta silloin, kun ihanteesta tehdään psykologinen mittatikku nykyhetkelle. Silloin mielessä käynnistyy tuttu ketju:
1.Ihanne luo kuvan siitä, mitä minun pitäisi olla.
2.Vertailu asettaa nykyhetken ja ihanteen rinnakkain.
3.Psykologinen pyyde alkaa vaatia: minun täytyy tulla joksikin muuksi, jotta olisin riittävä.
Tästä liikkeestä syntyy kuilu todellisen tilan ja kuvitellun minän välille. Kyse ei ole siitä, että ihanteet pitäisi väkisin tuhota – silloin ihanteettomuudesta tulisi vain uusi ihanne. Kyse on siitä, ettei ihannetta käytetä keppinä omaa olemista vastaan.
Mitä tapahtuu psykologisesti silloin, kun katsot tätä hetkeä ihanteen läpi?
Voiko mieli asettaa käytännön tavoitteen ilman, että nykyhetki lakkaa kelpaamasta?
Tekopyhyys – kuilu todellisen ja kuvitellun minän välillä
Tästä samasta ketjusta (ihanne → vertailu → psykologinen pyyde → kuilu todellisuuden ja mielikuvan välillä) saa voimansa myös tekopyhyys.
Tekopyhyys ei ole moraalinen leima, vaan suora seuraus kuilusta, joka muodostuu todellisen tilamme ja kuvitellun minämme välille. Kun ihanne on asetettu mittatikuksi, paljas todellisuus käy liian kipeäksi kohdata. Mieli ei uskalla olla sitä, mitä se on, joten se joutuu pukemaan ylleen naamion.
Kun naamio ei jää vain passiiviseksi rooliksi, se muuttuu aktiiviseksi toiminnaksi. Mieli alkaa suorittaa henkisyyttä, paremmuutta tai auttamista välttääkseen oman todellisuutensa kohtaamisen. Muiden opettaminen, parantaminen, gurujen perässä juokseminen tai kaukomaihin matkustaminen voivat muodostua vain uudeksi ulkoistetuksi suojamuuriksi. Ne tarjoavat illuusion "edistymisestä", vaikka todellisuudessa ihminen pakenee edelleen sitä, mitä tapahtuu tässä ja nyt omassa arjessa.
Meistä tulee tekopyhiä ja silloin, kun edustamme ihannetta, jota emme elä. Puhumme rauhasta, vaikka taustalla pyörii vertailu. Tuomitsemme muiden riippuvuudet, vaikka oma mielemme nojaa jatkuvasti hyväksyntään.
Tämä on täysin sama perusliike kuin surussa, pelossa tai vertailussa: mieli ei tyydy näkemään sitä, mikä on, vaan rakentaa sen ympärille kuvan siitä, mitä pitäisi olla, mitä olisi pitänyt olla tai mitä voisi tapahtua. Mieli näyttää jatkuvasti pakenevan sitä, mikä on, kohti jotakin, minkä se kuvittelee tuovan turvaa.
- Surussa se pakenee nykyhetkeä menneeseen ja tulevaan.
- Vertailussa se pakenee sitä, mitä on, kohti sitä, mitä pitäisi olla.
- Riippuvuudessa se pakenee sisäistä tuskaa helpotukseen.
- Vuorovaikutuksessa se pakenee todellista ihmistä omaan mielikuvaansa hänestä.
- Tekopyhyydessä se pakenee omaa todellista tilaansa ihannekuvaan.
- Yhteiskunnassa nämä yksilölliset liikkeet saavat kollektiivisen muodon.
Kun mieli lakkaa käyttämästä kuvitelmiaan pakoilun välineenä, kuilu murenee. Tekopyhyydeltä putoaa pohja, ja jäljelle jää vain suora, rehellinen havainnointi.
Ja lopulta kaikki palaa samaan
juurikysymykseen: Voimmeko nähdä sen, mikä on, ilman että mieli välittömästi rakentaa sen ympärille kuvan siitä, mitä pitäisi olla?
Terveisin
Sami-Samuli Keinonen
Karl Jung, psykologia ja astrologia - Entä jos mielessämme vaikuttaa enemmän kuin tiedostamme?
Carl Gustav Jung (1875–1961) oli sveitsiläinen psykiatri, analyyttisen psykologian perustaja ja yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisista psykologisista ajattelijoista. Uransa alkuvaiheessa hän työskenteli läheisesti Sigmund Freudin kanssa, mutta lähti myöhemmin rakentamaan omaa käsitystään ihmisen psyykestä. Hänen työstään nousivat tunnetuiksi muun muassa varjo, persona, arkkityypit, kollektiivinen tiedostamaton ja individuaatio.
Mutta Jungin tutkimusmatka ihmismieleen ei pysähtynyt psykologian perinteisiin rajoihin. Hän kiinnostui myös unista, myyteistä, symboleista – ja astrologiasta.
Miksi yksi modernin psykologian tunnetuista ajattelijoista kiinnostui astrologiasta, ja mitä yhteistä hän näki astrologian symboliikalla ja ihmisen tiedostamattomalla mielellä?
Lue lisää: Carl Jung ja astrologia – mitä arkkityypit kertovat ihmisestä?
Liity postituslistalleni!