Kasvamme jatkuvasti kuin lentoon räjähtävä raketti. Tohina ja kuhina arjessa on tauotonta, vaikka emme näekään omaa kasvuamme tai kehitystämme kovin hyvin. Ensin olemme potkuhousuissa heiluttamassa helistintä, sitten jo kurahaalareissa hiekkalaatikolla, kunnes koulu sujauttaa meidät yhdenlaiseen oppitunneliin ja työelämä taas toisenlaiseen kehitysputkeen. Ihmissuhteiden tarjoama höykytys on luku sinänsä, mutta kyllä siinäkin luonne lujittuu ja kärsivällisyys ottaa nopeita kasvupyrähdyksiä.
Kaikki ylipäätään kasvaa koko ajan kuin kapitalismin oppien mukaan: saamme lisää taitoja, lisää kontakteja, lisää tietoa, myös lisää vaurautta. Noudatamme ikuisen kasvun ja kehityksen suuntaviivoja, vaikka kuinka haluaisimme siitä joskus irtisanoutua ja taantua takaisinpäin. Paremman ravinnon myötä me myös oikeasti kasvamme paljon pidemmiksi kuin ennen vanhaan ja nykyihminen kasvaa myös keskivartalosta, vaikkei se parasta mahdollista kehitystä olekaan.
Ihmisyys ja ihmisenä oleminen onkin pelkkää oppimista, kehitystä ja hioutumista eri muottiin, kun vanha jää ahtaaksi. Saattaa näyttää, että olemme ihan niitä samoja virpejä ja seppoja vuodesta toiseen, mutta tosiasiassa olemme käyneet valtavan muutosprosessin läpi jo muutamassa hassussa vuodessa. Tiedänkö enää itsekään, kuka olen? Pitäisikö minun alkaa kyseenalaistaa omaa identiteettiäni? Pitäisikö minun itse asiassa keksiä oma pyöräni uudestaan ja alkaa hioa sen kulmia? Ehkä nykyään pitäisi jo ajaa sähköskuutilla? Minäkin voisin olla joku ihan muu, saattaa pimennyssesonki Leijonassa ja Kaloissa meille kuiskata. Vaan sitä varten täytyy sammuttaa valot siitä entisestä versiosta. Paljastus tarvitsee ensin pimennyksen.
Minuuden jatkumo
Aloin pohtia tätä ikuisen kasvun periaatetta, kun huomasin, että viime kesänä ompelemani haalarit olivat jo käyneet pieniksi. Lahkeet olivat noin 10 senttiä liian lyhyet, napit eivät tahtoneet pysyä kiinni ja haaroistakin kiristi. Ei, tällä kertaa en ollut kasvanut pituutta ympärysmitaltani eivätkä haalarit olleet mystisesti kutistuneet kaapissa. Se, mikä ennen oli ollut passelin kokoinen vartalon verho, oli nyt ilmeisesti käynyt kutistuslinkouksen pesukoneessa. Kuka lie tämä mysteeripyykkääjä, jota olisi tällä kertaa syyttäminen...
Samalla tavalla kuin kasvamme ulos haalareistamme fyysisesti, kasvamme myös ulos aiemmista identiteeteistämme. Kokeilemme erilaisia mielipiteitä, saatamme tulla toisiin ajatuksiin ja jalostamme omaa luonnettamme pitkin matkaa. Vaan olemmeko kuin hamstraajia, jotka koko ajan kumuloivat lisää ja enemmän entisen päälle? Onko kaikki se, mitä meissä itsessämme on, tarpeellista? Tulisimmeko vähemmällä ”minällä” toimeen – aivan kuten voimme hyvinkin tulla toimeen vähemmällä tavaralla? Mikä on minän jatkumo ja voiko entiseen minään tehdä pesäeroa? Vai onko se arvokas muisto siitä, miten olemme muovautuneet ja luovineet elämän virrassa, hioutuneet sileiksi kuin kallion pinta meren sylissä?
Helppo tapa todeta kuinka paljon on itse vaivihkaa muuttunut, on katsella hetki vanhoja valokuvia. Ennen pakkohymyjen ja -poseerausten selfie-aikaa omat hymyni olivat tiukasti pannassa. Kuvissahan ei todellakaan hymyilty, vaan irvisteltiin ja mulkoiltiin, kun joku kehtasi kuvan ottaa! Samalla, kun pistää merkille omat järkyttävät muotiviritykset ja kyseenalaiset frisyyrit (miksi?), voi muistella, mitä tuo kuvien ihminen piti sillä hetkellä tärkeänä ja mistä sillä ei vielä ollut aavistustakaan. Kun katsoo itseään valokuvien peilistä, on helppo sanoa, että tuo identiteetti ei enää minulle istu. Sekä sisus että kuori ovat käyneet läpi totaalisen muodonmuutoksen. Entisestä on enää rippeitä jäljellä, vaikka toisaalta tuntuukin, että olen ihan se sama kuin ennenkin. Meissä tapahtuva jokapäiväinen pitkän linjan muutos on elämän suuria paradokseja!
Pimennysten mysteeriverho
Jokaiseen kalenterivuoteen osuu aika tarkkaan neljä pimennystä, kaksi auringon- ja kaksi kuunpimennystä. Suurin osa menee ohi ilman, että juuri kohautamme harteitamme. Maailmalta saattaa kuulua isoja uutisia pimennysviikkojen aikana, mutta omassa elämässä suuret uutiset ovat harvassa. Mitä siitä tulisikaan, jos elämämme menisi uusiksi 2-4 kertaa vuodessa?
Silti joka kerta pimennyssesongin saapuessa omaan mieleen nousee kutkuttavia mahdollisuuksia. Joko nyt tapahtuu jokin suuri mullistus (tietenkin parempaan suuntaan, koska mieli ei viitsi herkutella paniikilla ja pelolla, vaan pikemminkin läpimurroilla ja menestystarinoilla), joko nyt elämäni muuttuu simsalabim aivan uudeksi ja hohdokkaaksi?
Sitten pimennys tulee, ja sinne se menee, eikä mitään erityisen jännää tapahtunut. Jokaisen kohdalle osuu silti varmasti niitäkin pimennyksiä, jotka todella tuovat sen mullistuksen mukanaan. Jännä juttu, kun kyse ei olekaan mistään valtavan ihanasta asiasta, vaan pikemminkin päinvastoin. En minä TÄTÄ halunnut! Silti jälkikäteen ajateltuna juuri noissa kohtaa tapahtui se iso hyppy, jota harva olisi muuten ottanut. Se rotko, jonka yli hyppäsit, vaikka et ollutkaan sitä hyppyä yhtään treenannut.
Nuo muutoksen paikat ovat ennen kaikkea oman identiteetin muutospaikkoja. Jokin yllättävä tekijä elämän polulla sai sinut ikään kuin kompastumaan ja nyrjäyttämään nilkkasi. Et voikaan jatkaa matkaa sinne, minne olit ajatellut mennä. Joudut lainaamaan kainalosauvat, turvautumaan toisten apuun, kenties jättämään jonkun asia täysin kesken ja siirtymään hetkeksi vaihtohyllylle. Siellä vaihtohyllyllä, odottaessasi pahimman kivun laantumista ja joskus myös pelastushelikopterin saapumista (yritit hypätä sen rotkon yli, mutta jalkasi kuitenkin lipesi), identiteettisi alkaa pikkuhiljaa vaihtua. Riisut jotain itsestäsi pois, jotta matka jatkuisi kevyemmin. Näet ehkä erilaisia vaihtoehtoja, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen matkasuunnitelmaan, ja tutustut erilaisiin ihmisiin, kun ne, joiden kanssa ensin taivalsit, katosivatkin sankkaan ja läpitunkemattomaan sumuun. Pimennys peittääkin meiltä jotain näkyvistä, ja kun sumu hälvenee, koko maisemakin on vaihtunut.
Jos jossain vielä on tosielämän magiikkaa mukana, jotain arvaamatonta ja mystistä, se kätkeytyy mielestäni juuri auringon- ja kuunpimennyksiin. Niiden lumo on kuin täydenkuunvalo: aina yhtä alkukantainen ja säväyttävä. Eivätkä pimennykset lopsauta korvaansa ihmisen kontrollinhalulle. Jos pimennys on omalle kartalle tullakseen, se antaa kohtalon iskun – et sinä. Jälkikäteen voit tehdä parhaasi ja ohjailla tilannetta, mutta jokin kohtalon koukku on silti ensin saattanut iskeä normaalit olosuhteesi kanveesiin. Se on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Meidän on silloin pakko kasvaa ja muuttua.
Oman kartan pimennyspuuhat
Myönnän, etten ole niin perusteellinen kuin voisin olla. En ole pitänyt suuremmin kirjaa elämäni merkittävimmistä auringon- tai kuunpimennyksistä ja siitä, mitä sitten on tapahtunut. Olen alkanut jo tajuta, että silloin kun odotan jotain suurta tapahtuvaksi, yhtään mitään ei tapahdu, ja silloin kun suhtaudun johonkin pimennykseen ylimalkaisesti, se heittääkin elämässäni ison kuperkeikan. Vaikka kuinka haluaisimme ennustaa ja tietää kaikenlaista pikkunäppärää faktaa etukäteen, yllätymme lähes aina siitä, mitä oikeasti tapahtuu – tai jää tapahtumatta.
Näinä elokuun viikkoina taivaalla pimenee jälleen. Erityisesti Leijonan merkki yhdistetään vahvaan identiteettiin, yksilöllisyyteen, esillä olemiseen ja omanarvontuntoon. Jotta uskaltaa asettautua toisten nähtäväksi, taitoineen, lahjoineen ja mielipiteineen, on syytä pystyä seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Vaan miten käy, kun tämä Leijonan oma itsevarma Aurinko sammutetaan hetkeksi? Seuraako siitä epävarmuuden aika, identiteetin kuorimisen ja karsimisen aika? Joudummeko peräti kyseenalaistamaan sen, keitä me oikeasti olemme ja keitä meidän olisi jatkossa syytä olla? Kaloissa oma identiteetti taas saattaa liueta siihen epämääräiseen sumuun, mitä muut olettavat meidän olevan ja tekevän. Leijona asettuu helpommin toisten katseiden alle sellaisena kuin on, mutta Kalat uivat usein katseilta piilossa, useampaan suuntaan. Kalat onkin soljuva ja alati muuttuva merkki, kun taas Leijonassa on kiinteän merkin pysyvyyttä.
Jos auringonpimennys 20'02 astetta Leijonaa tai Kalojen kuunpimennys 4'05 asteessa ei hätkäytä juuri sinun karttaasi, se voi silti tuoda esiin kysymyksen siitä, miten meidän tulisi olla esillä tässä maailmassa. Millainen kollektiivinen identiteetti on nyt syytä haudata historian havinaan ja millainen on uuden ajan ihminen, tässä ja nyt juuri sinun kauttasi esiin pyrkivä?
Antoisaa pimennyspotentiaalisi pohdintaa oman karttasi kautta! Voit sukeltaa identiteettisi äärelle tietenkin myös Astrokalenterin avulla, sillä mikä olisikaan parempi tapa miettiä omaa merkitystä, elämäntehtävää ja suurta ajoituksen mysteeriä kuin astrologia? Ei kun uutta eksponentiaalista kasvua ja kehitystä kohti!
Terveisin
Virpi Karjalainen
P.S. Jos pimennyssesonki saa oman identiteetin saumat vähän natisemaan, kannattaa kurkistaa myös oman henkilökohtaisen taivaan puolelle. Yhteiset taivaanliikkeet ovat kaikille samoja, mutta jokaisen elämässä ne osuvat aivan omanlaiseensa maisemaan.
Oma Auringon Paluu tulkinta kertoo siitä hetkestä, jolloin Aurinko palaa vuosittain samaan kohtaan, jossa se oli syntymähetkelläsi. Siitä piirtyy kartta seuraavalle aurinkovuodellesi – sen painopisteille, mahdollisuuksille, kasvukohdille ja kenties myös niille elämän mutkille, joita et vielä osaa odottaa.
Ehkä kiinnostavin kysymys ei siis olekaan, mitä pimennykset meille kaikille tekevät, vaan mihin suuntaan juuri sinun oma aurinkovuotesi on kääntymässä?
Lue lisää: Entä jos tulevaisuus alkaa jo tänään?
Ehkä tulevaisuus ei odotakaan jossain sumuverhon takana. Ehkä seuraava maisema on jo hahmottumassa – ja Auringon Paluu tulkinta antaa siitä ensimmäisen vilauksen.
Liity postituslistalleni!