Se ihminen – tai työryhmä – joka keksi lanseerata Suomeen ystävänpäivän, oli fiksu. Kun muualla maailmassa juhlitaan romanttista rakkautta Valentinen päivänä, me täällä pohjoisessa annamme lämpimän ajatuksen ystävyydelle. Siinä on demokratiaa ja tasa-arvoa Pohjolan malliin sen kuninkaallisen eksklusiivisuuden sijaan, jossa ajellaan punaisella sametilla vuoratuissa hevoskärryissä silmät soikeana jonkun prinssin tai prinsessan kanssa. Sillä aina löytyy ihmisiä, joilla ei ole ollut koskaan elämässään satumaista rakkautta, mutta tuskinpa sellaista ihmistä helpolla löytyy, jolla ei koskaan ole ollut yhtään ainoaa ystävää, tai joka ei olisi kokenut ystävällistä elettä keneltäkään. Toivon todella, että ystävyyttä on jokaisen elämään riittänyt, jos sitä rakkautta ei ole vielä näkynyt eikä kuulunut, vaikka kovasti olet sitä elämäsi ovella jo odottanut.
Siksi on ihan oikein, että juhlimme Suomessa molempia, niin rakkautta kuin ystävyyttä, edes kerran vuodessa. Tulipunaiset ruusut ja palavan intohimon rakastavaisten välillä voi kukin laimentaa itselleen sopivaksi annokseksi ja ojentaa vaikka vaaleanpunaisena korttina ystävälle, tai itselle. Pääasia, että löytää omassa sydämessään jonkin pienen leimahduksen, edes pikkuisen kipinän, joka valaisee omaa ystävänpäivää – varsinkin, jos joutuu viettämään sen yksin.
Rakkauden syvin olemus
Kun Venus ja Neptunus tällä viikolla kohtaavat, meidän on ehkä helpompi saada yhteys tuohon rakkaudelliseen olotilaan itsessämme, jos se muuten on kadoksissa tässä maailman melskeessä. Voimme kurkistaa omaan sydämeemme ja kysyä, rakkaus, missä olet? Oletko vielä siellä? Ja toivottavasti se vastaa, että täällähän minä olen, tunnetko minut nyt? Ehkä se onkin kosmoksen ääni ja äärettömyys, joka silloin sinulle korvaan kuiskaa, Neptunuksen suulla ja Venuksen huulilla.
Olenkin ajatellut kuunnella tuota äärettömyyden viestiä ja viettää tänä tiistaina Rakkaudenpäivää (tai vaikka Rakkaudenviikkoa), joka ei kohdistu kehenkään ihmiseen. Yritän löytää itsestäni pelkän puhtaan rakkauden, jonka voi kohdistaa mihin tahansa asioihin, esineisiin, ihmisiin tai muistoihin. Minun pitää herätä muistamaan mitä rakkaus pohjimmiltaan on: pohjatonta innostusta, räjähtävää onnentunnetta rinnassa, mieltä keventävää naurua, tyyntä kiitollisuutta, yhteyttä toisiin ihmisiin. Minun pitää taas muistaa, mitä rakkaus on, jos siitä jättää romantiikan ja kaihoisan ihonkaipuun pois.
Mitä rakkaudesta jää jäljelle, jos riisuu siltä kaikki vaatteet pois ja katsoo sitä täysin alastomana silmiin? Miltä rakkaus sitten näyttää? Näyttääkö se ystävyydeltä? Näyttääkö se myötätunnolta? Näyttääkö se hiljaiselta onnelta, joka ei pidä itsestään meteliä? Iskeekö rakkaus sinulle silmää ja sanoo: tällainen minä todella olen. Paljas, rehellinen, vaatimaton. Minä vain olen olemassa, ilman vaatimuksia. Ja minun kanssani sinäkin voit vain olla, pysähtyä aloillesi, rauhoittua. Levätä rakkaudessa, joka ei vaadi mitään tekoja, mitään sanoja, ei edes niitä isoja tunteita. Se vain on ja sallii kaiken.
Se on universaalia, pyyteetöntä rakkautta, kuin balsamia haavoille.
Rakkauden ikuinen mysteeri
Yritän taas muistella, miltä se tuntuu. Se aineeton, kehoton, höyhenenkevyt rakkaus. Tiedän, että sitä on minussa, joka solussa. Me olemme syntyneet rakkaudesta, rakkaudeksi. Se vain on välillä piilossa, koska pelkää tulla esiin. Mutta tosirakkaus ei pelkää mitään. Se kannattelee silloin, kun kukaan ei sinua rakasta. Auts. Menipä syvälliseksi. Mutta rakkaus on jotain, mitä ihminen aina, vuosisadasta toiseen, haluaa ymmärtää, muttei oikein koskaan saa siitä kiinni.
Rakkaus elääkin vapaudessa. Siksi sitä on niin vaikea kesyttää. Edes Nobeleita voittanut ihmismieli ei ole kyennyt ratkaisemaan rakkauden mysteeriä. Ja niin etsimme sitä kaikkialta kuin Graalin maljaa. Sillä rakkauttahan sanotaan lääkkeeksi kaikkeen, parantajaksi kaikkiin pipeihin. Ja valitettavasti niin sairaassa maailmassa elämme, että nyt sitä rakkautta vasta tarvitaankin. Löydätkö sitä siis itsestäsi? Saatko kaavittua kasaan rakkauden ytimen, joka alkaa pulputa taas uudella innolla – ja ravitsee ennen kaikkea sen kokijaa?
Minä olen muistanut sinua
Tämä rakkauden ja ystävyyden päivä, 14. helmikuuta, ei aina herätä minussa iloista odotusta. Olen sattumoisin syntynyt juuri ystävänpäivänä, mikä oli aivan mahtavaa siihen asti, kun olin parisuhteessa. Sen jälkeen kun sekä suurin rakkaus että tärkein ystävä poistui elämästäni, minun on ollut vaikea iloita rakkaudenpäivänä, ystävänpäivänä. Minä olen muistanut, millaista se ennen oli, lahjoihin ja huomionosoituksiin hukutettuna, ruusunterälehdissä uiskennelleena, ja millaista se nyt on, kun sitä ei enää ole. Se on nostalgista, se on melankolista, joskus se on rusentavan surullista. Se päivä, jolloin pitäisi juhlia eniten – rakkautta, ystävyyttä, syntymää ja omaa elämää – onkin tullut raskaaksi kantaa yksin. Varmasti moni voi tunnistaa tästä itsensä, kaikenlaisen surun ja menetyksen keskellä: kuinka jouluista yhtäkkiä tulee riippakiviä, kun uusivuosi ei olekaan enää hilpeä tai kuinka syntymäpäivä – joko oma tai sen toisen – onkin enää täynnä vanhoja muistoja, ei uusia.
Viides vaikeahko Valentinen päivä on edessä, muistutus siitä, että minussa on rakkautta, jota en voi täysin ilmaista, miehen ja naisen välillä. Siksi se rakkaus täytyy jotenkin transformoida ja tehdä siitä jotain uutta. Keksiä vaikka maailmanpyörä ja onnenpyörä uudestaan ja katsoa, miten ne kierivät uudelle kiertoradalle. Minun pitää keksiä miten käytän rakkautta, jota minussa on: mihin sitä laitan, miten sitä ilmaisen. Riittävätkö sanat sitä ilmaisemaan? Riittävätkö muistot, joissa voin sitä edelleen kokea?
Minulla on se näkemys, että jos ihminen ei saa ilmaista rakkautta, josta hänet kuitenkin on luotu, niin se rakkaus kääntyy vihaksi. Se kääntyy tuhoksi ja sodaksi ja taisteluksi. Rakkautta yritetään silloin pienentää, se yritetään kieltää, se yritetään tukahduttaa, sammuttaa kokonaan se, mikä vielä äsken roihusi. Rakkauden torjuminen tekee ihmisestä katkeran. Ja rakkauden kieltäminen, sen ilmaisemattomuus, tekee ihmisestä pienen haavoittuneen jäniksen, jolla ei ole enää voimia taistella. Se saattaa jopa kuolla pois, kuten usein pitkässä liitossa olleet puolisot kuolevat nopeasti sen toisen ensin lähdettyä.
Rakkauden kääntöpuoli
Rakkaudessa on siis paljon kipua, jos sille ei löydä oikeaa väylää. Siksikö me olemme sairaita? Siksikö meihin sattuu niin kovasti? Kun emme saa toisilta rakkautta emmekä osaa ilmaista sitä itsekään. Tätä olen miettinyt lapsenomaisella naiiviuudella. Voiko se olla niin yksinkertaista? Sillä sanotaanhan, että nunnatkin sairastuvat muita useammin rinta- ja kohtusyöpään, koska eivät saa ilmaista naiseuttaan, fyysistä rakkautta mieheen, fyysistä rakkautta lapseen. Riittääkö tässä ihmisyydessä pelkkä jumalallinen rakkaus? Eikö meidän ole tarkoituskin kokea fyysistä rakkautta, tässä fyysisessä maailmassa? Miksi on niin ”väärin” toivoa sitä? Ymmärrän täysin, kun sanotaan, että opettele ensin rakastamaan itseäsi ja sitten voit vasta rakastaa muita, mutta näen koko ajan ihmisiä, jotka eivät edes kovin paljon rakasta itseään, mutta ovat silti onnellisessa parisuhteessa, jossa heitä rakastetaan juuri sellaisina raakileina kuin he ovat. Enkö saisi toivoa itselleni samaa, tällaisena itseäni hellästi rakastavana raakileena?
Kyllä, 14. helmikuuta voin juhlia omaa syntymäpäivääni ja voin juhlia ystävyyttä kavereiden kesken, mutta minä en palaa illalla kotiin oman rakkaani odottavaan syliin, tekemään yhdessä jotain kivaa. Valentinen päivän pitäisi perinteisesti olla romantiikalla ja sokerisiirapilla päällystetty juhlahetki yhteisistä aamukahveista aina illan viimeisiin kupliviin katseisiin. Ehkä se ennen olikin niin.
Nyt rakkauteen täytyy löytää uusi näkökulma. Täytyy kääntää se kivun kolikko ja katsoa sitä kirkkaampaa puolta. Olenhan hyvin onnekas ihminen, kun minuun on kertynyt niin paljon rakkautta elämäni aikana. Voin laittaa jokaisen rakkauden tunteen kuin kolikon talteen ja tulla rikkaaksi. Voin kirkastaa niistä rakkauden kolikoista molemmat puolet ja kerryttää huikeaa korkoa (sillä korot ovat nyt nousseet, eikö niin?).
Rakkaus ei pysy piilossa
Siitähän ei mitään tule, että yrittää kieltää jotakin itsessään, piilotella, olla niin kuin ei olisikaan. Joten kyllä, minussa on paljon rakkautta. Minussa on sitä pientä rakkautta, jota ilmaisen muille, ja minussa on sitä suurta rakkautta, jota en kenellekään näytä. Joskus sitä suurta rakkautta on niin paljon, että se vuotaa minusta yli äyräiden ja tulee tulvavetenä silmistä ulos. Ne ovat silti rakkauden kyyneleitä. Ehkä niiden myötä jotain minussa puhdistuu ja kirkastuu, peseytyy vanha mönjä sielusta pois.
Ajattelen nyt rakkaudella etenkin niitä kaikkia ystäviä, jotka ovat olleet tukena, ja edelleen ovat. On suurta ystävyyttä kulkea jonkun rinnalla, joka käy isoa surua läpi. Siksi keksinkin tänään uuden mietelauseen, jolla saattelen teidät kaikki omaan Rakkaudenpäiväänne:
Aidossa ystävyydessä on paljon rakkautta.
Aidossa rakkaudessa on paljon ystävyyttä.
Ilmaise sitä taitosi mukaan. Sitä rakkautta. Sitä ystävyyttä. Ne tulevat sieltä samasta lähteestä. Ja kun tunnet niitä tarpeeksi, ne palaavat sinulle takaisin. Niin minä uskon, rakas ystäväni.
Kiitos, kun luit nämä sanat. Minä luulen, että kosmos kuiskasi ne minun kauttani. Neptunuksen suulla, Venuksen huulilla.
Ystävänpäivä terveisin
Virpi Karjalainen
Astrologi Seppo Tanhua:
Ystävänpäivän kunniaksi omat tulkintani -20% hinnalla
Tarjoukset voimassa siis vain tänään 14.2.2023 klo 24 saakka! Käy katsomassa mikä tulkinnoistani resonoi Sinulle parhaiten juuri tässä ajassa.
Tarjous ei koske Suurta Astrologia kirjaa, lahjakorttia eikä tarot & riimu tulkintoja.
Siirry tutkimaan tarjouksessa olevia tulkintoja tästä linkistä
Täysi tyytyväisyystakuu!
Jotta voit tehdä tilauksesi turvallisin mielin, annan kaikille tulkinnoilleni täyden tyytyväisyystakuun. Ellet ole kuukauden kuluessa kanssani samaa mieltä hankintasi kannattavuudesta saat maksamasi summan kokonaisuudessaan takaisin.
Liity postituslistalleni!