Valomme näkyy avaruuteen asti

Olen ihmetellyt tätä sielun pimeää yötä jo tovin. Kun synnyin tähän sähköistettyyn maailmaan, minulla ei ollut mitään hajua siitä, että jossain vaiheessa vielä sammutetaan valot. Minussa oli omaa valoa, omaa lapsen hehkua, eikä sitä mikään voinut himmentää. Paitsi elämä.

Olen ihmetellyt myös lapsuuskuviani. Niitä on seitsemänkymmentäluvun lapsella aika vähän, sillä filmi ja sen kehitys oli kallista eivätkä aikuiset joutaneet kaikkia lapsen kehitysvaiheita kuvaamaan. Minusta on olemassa kahdenlaisia kuvia: sellaisia, joissa katson kaukaisuuteen vakavana, poissaolevana – ja sellaisia, joissa olen räjähtävällä riemulla läsnä. Tunnistan tuon vakavailmeisen lapsen niin paljon paremmin – enkä oikein muista sitä säteilevää valon lasta. En muista, mikä oikein sai minut iloitsemaan niin, että koko naama loisti ja silmät kipinöivät.

Olen varmasti tälle maapallolle syntyessäni sisimmässäni ihmetellyt, että mihin olen oikein tupsahtanut? Miksi tämä valo täällä on niin erilaista valoa kuin se, mihin olen jossain muualla tottunut?

Se kuvissa näkyvä vakavailmeinen lapsi ohjasi minut aikuisuuteen asti. En silti osaa sanoa, milloin se kuuluisa sielun pimeä yö oikein alkoi. Teininä elämä oli jo aika synkkää, kuten asiaan ilmeisesti kuuluukin, ja työelämä se nyt ainakin napsutteli viimeisenä ylitöissä olevalta valot kokonaan pois.

Ehkä se sielun iltahämärä alkoi niillä main, kun tiedostin tekeväni itseäni kohtaan jotakin väärin, mutta en myöskään tiennyt, mitä se ”oikein” sitten olisi. Sellaisessa hämärässä välivaiheessa lilluin pitkään. Vaikka kuinka räpsytin, mitään valoa ei syttynyt. Maailma oli oudon pimeä paikka.

Ahdas tunneli – astu sisään!

Tv-sarjoissa minua aina kauhistuttaa se hetki, kun jokin puoliksi romahtanut tunneli on edessäpäin ja sankarihahmon on syystä tai toisesta ahtauduttava tuon pienen kolon läpi. Saattaa olla, että ihmisiä on jäänyt maanjäristyksen alle, ja ainoa tie ulos kulkee pienen pientä tunnelia pitkin. Happi loppuu ihan just, vesi nousee uhkaavasti ja keskivartalosta voi jäädä jumiin niin, ettei pääse enää edes perääntymään. Ei ole ylipäätään mitään tietoa siitä, mitä toisella puolella mahtaa odottaa – onkalo voi olla umpikuja tai kaventua niin ahtaaksi, ettei siitä kertakaikkiaan pääse läpi. Tunnelissa on tietenkin pimeää, kosteaa ja koko ajan läsnä käsinkosketeltava uhka, että kaikki voi sortua päälle hetkellä millä hyvänsä. Saattaa myös näkyä ruumiita, kun aiemmat yrittäjät eivät ole päässeet tunnelin pimeydestä valoon. On kyse hengestä ja elämästä – molemmat voi menettää.

Minä en tuohon ryhtyisi! sanoo arka katsoja kotisohvalta. Paitsi että... Olen tainnut juuri tuollaiseen tunneliin itseni tiedostamattomasti tunkea. Se on pelottava paikka, kulkea pimeässä vailla tietoa selviytymisestä. Silti täytyy luottaa, että tästäkin pääsee läpi, tästä sielun pimeästä tunnelista, jota henkiseksi poluksi kutsutaan. Ei sinne kukaan täysjärkinen lähde – mutta tunnelin toisella puolella kaikessa voikin olla yllättäen järkeä. Niin, ja sitä fantastista valoa, joka kertoo pelastautumisesta pitkän ponnistelun jälkeen.

Vaihtoehtojen kaventuminen

Kuten tapana on, minua ohjattiin tiedon äärelle. Valkoisen valon oraakkelioppaassa puettiin sanoiksi se, mitä olin itsekin pohdiskellut: miksi henkisen tien kulkijoilla niin usein nousee tie äkillisesti pystyyn? Miksi vaihtoehdot yhtäkkiä kaventuvat? Miksi se, mikä oli aiemmin täysin mahdollista, onkin nyt täysin mahdotonta? Miksi kaikki tuntuu niin vakavalta, vaikka kyseessä pitäisi olla riemukas sielun vapautumisprosessi? Miksi ”tavisihmiset” voivat taaplata menemään miten päin vain, mutta me ”henkiset” emme voi?

Yhtäkkiä työelämän mahdollisuudet rajautuvat kapeaksi miniväyläksi tai oman terveyden perässä joutuu ahtautumaan uskomattomien tutkimusprosessien ja lääkekuurien läpi. Sinkkuna sitä kuvittelee, että nyt minulla on koko maailma auki mahdollisuuksia uuden kumppanin löytämiseen – mutta sitten joka kerta, kun yrität viritellä jotain suhdetta, sinua ikään kuin näpäytetään näpeille, että tsot tsot, ei käy.

Olen huomannut tällaista vaihtoehtojen kaventumista elämän kaikilla sektoreilla ja ihmetellyt, enkö mitään saa enää kokeilla? Edes harhapolkuja? Mutta tie kaventuu tarkoituksella, jotta pääset juuri oikeaan määränpäähän. Se kapenee niin vahvasti, että lopulta näet vain yhden ainoan vaihtoehdon: sen oikean. Kaikki muut vaihtoehdot otetaan ulottuviltasi pois.

Se tuntuu joskus turhauttavalta ja tuskastuttavalta – miksi tämäkään ei onnistu? Eikö vieläkään tule suurta läpimurtoa? Mutta se läpimurto on varattu vain siihen hetkeen, kun todella kuuntelet sydämesi ääntä ja toteutat omaa tehtävääsi. Toisin sanoen, oman elämän laatuvaatimukset on nostettava niin ylös kuin mahdollista – ja sitten on vielä elettävä niiden mukaisesti. Se tuntuu juuri sellaiselta puristautumiselta kapean solan läpi. Mutta sen ahtaan tunnelin toisella puolella voikin avautua jotain ääretöntä ja leveää, joka nostaa kaiken sen vakavan ähellyksen jälkeen oivaltavan ja riemullisen hymyn huulille. Se hymy muistuttaa sitä lapsuudesta tuttua iloisen räjähtävää hymyä.

Varmuuden vaihteleva valo

Henkinen tie on tummanpuhuva mysteeri. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan juuri se ahtain ja pimein kohta kestää. Mutta aivan varmasti sen päässä on jotain valoa. Se voimistuu, mitä enemmän itseesi uskot. Kun varmuuden valo avautuu näkyviin pitkän pimeyden jälkeen, sitä osaa arvostaa ihan eri tavalla.

Oman valonsa ja varmuutensa syttymistä odotellessa voi vaikka seurata Kuuta: kuinka se katoaa välillä täyteen pimeyteen, ikään kuin häviää kokonaan olemasta, ja sitten taas paljastaa itsensä täydessä loistossaan. Sekin aaltoilee. Ei Kuukaan koko aikaa paista.

Myös me olemme välillä himmeämpiä, puolikkaita sirppejä; välillä taas täydempiä, enemmän voimissamme. Välillä saatamme hiljaa hehkua omaa valoamme, mutta kukaan ei näe sitä, sillä ympärillämme on pilviverho, joka suojaa meitä muiden katseilta. Se on luonnollista syklivaihtelua, paranemisen ja eheytymisen polkua, jolla meidän täytyy saada olla rauhassa. Kun on aikamme todella loistaa, pilvet haihtuvat kyllä tieltämme pois.

Millaisina loistamme avaruuteen?

Yritin katsella täysikuuta yhdeltä yöllä. Kun astuin ulos pihalle, minua oli vastassa sadat, oikeasti sadat, valot: katuvalot, talojen ulkovalot, parkkipaikkavalot, pensas- ja roskisvalot. Pelkästään taloyhtiömme piha-alueella oli jokaikinen pikku polun pätkä valaistu, myös lasten leikkikenttä – keskellä yötä. Mietin, että tässä ei ole mitään järkeä. Halusin täydellistä pimeyttä, jotta olisin voinut nähdä luonnon valon, täydenkuun magian. Nyt se kaikki magia himmeni täysin keinovalojen kirkkaalle loistolle. Olin astunut valosaasteeseen, en kuunvaloon.

Silloin tajusin sen, että tarvitsemme joskus kipeästi pimeyttä, kuin pehmeää syliä, jonne voimme käpertyä piiloon maailmalta. On lohdullista olla hetki pimennossa, liikkumatta, ja vain kuunnella miltä pimeyden edustama hiljaisuus kuulostaa. Pimeässä ei tarvitse tapahtua mitään, voi vain olla, levätä tai havainnoida. Täysin pimeässä ei näe mitään, joten silloin kaikki huomio kiinnittyy itseen. Tapahtuuko minussa jotain pinnan alla? Onko minussa jotain havainnoitavaa, jotain, minkä täytyy antaa hyvin hitaasti kehittyä? Jos olen kuin taivaalla mollottava täysikuu, niin mitä pimeällä puolellani oikein on? Onko loiston takana täyttä pimeyttä?

Elämässämme on välillä hyvin pimeitä jaksoja. Mutta juuri siihen pimeään kohtaan voi osua pieni valonkajo, joka leikkaa pimeyttä halki. Voimme ojentaa toisillemme käden sinne pimeyteen, sillä ei ole suinkaan tarkoitus selvitä aina yksin. Toisen ihmisen tuki on meille valoa.

Kun katsomme maailmaa avaruudesta käsin, se hohtaa kirkkaana. Se tuikkii sähkövalojen valaisemana. Siellä missä on enemmän rahaa, maailma peittyy valosaasteeseen. Siellä missä on pimeyttä, on erämaata tai köyhyyttä. Mutta kaikkialla, niin rikkailla kuin köyhillä alueilla, ihmisten sydämissä loistaa sisäinen sammumaton valo.

Täysikuu kuiskasi minulle, että kun nuo sähkövalot ja valosaaste sammutetaan, me itse voimme loistaa avaruuteen asti sydämen valolla. Me voimme loistaa valon lapsina, jotka nauraen räpsyttelevät tähtiä syttymään, toistemme silmiin.

Valon Lapsi -tulkinta kirkastaa sinulle omaa tai lapsesi herkkää ydintä. Voit tutustua siihen ja tilata sen tästä.

Terveisin

Virpi Karjalainen

Palaa Virpi Karjalainen blogi hakemistoon

Tästä Seppo Tanhua blogi hakemistoon

Tästä Timo Kalliokoski blogi hakemistoon

Tästä Johanna Vilén blogi hakemistoon

Tästä Arto Virtanen blogi hakemistoon

Tästä Jenniemilia Demus blogi hakemistoon

Tästä Hanna Lindström blogi hakemistoon

Tästä Evgenia Nyyssölä blogi hakemistoon

Tästä Anne Sundell blogi hakemistoon

Tästä Janne Laakso blogi hakemistoon

Tästä Margie Marketta Mylläri blogi hakemistoon

Tästä Irene Länkinen blogi hakemistoon

Tästä Esa Hyppönen blogi hakemistoon

Tästä Talvetar blogi hakemistoon

Tästä Tiina Tolvanen blogi hakemistoon

Kommentit

lue lisää

- {{comment.name}} / {{formatDate(comment.updated_at)}}

Ilmoita ylläpidolle

lue lisää

- {{reply.name}} / {{formatDate(reply.updated_at)}}

Ilmoita ylläpidolle

Vastaa tähän kommenttiin ( {{ comment.replyComments.length }} vastaus. vastausta. )

Piilota

Nimesi Tämä on pakollinen tieto Kommenttisi Tämä on pakollinen tieto

Viestin lähetys onnistui

Viestin lähetys epäonnistui. Kokeile uudestaan

Lisää puuttuva tieto

Tämän tilin lähettämistä kommenteista on tullut liian paljon raportteja. Kommenttien lähetys on väliaikaisesti pois käytöstä.

Odota hetki ...

Kommentoi kirjoitusta