Minua on joskus sanottu liian toiveikkaaksi ihmiseksi. Olen uskonut, toivonut ja alkanut jo rakastaakin, nähdä valon pilkahduksia pimeässä. Olen iloinnut uusista ihmisistä, yllätyksellisistä tapahtumista, joita kohdalleni on osunut. Olen ajatellut, että nyt onni potkii, että nyt alkaa uusi nousukausi, oli se sitten uralla, terveydessä, ihmissuhteissa tai muissa elämän olosuhteissa. Että nyt pinnan alta alkaa vihdoin nousta samppanjakuplia suoraan suuhun ja elämän makeita mansikoita maisteltavaksi. Sillä hetkellä on helppo hymyillä, kun kaikki tuntuu olevan ihan näppien ulottuvilla, kun pikkuisen vain vielä kurkottaa.
Kuten moni meistä, olen saanut myös pettyä. Se, mitä toivoin tapahtuvaksi, ei tapahtunutkaan. Jotain vahvaa ja voimallista, elämää eteenpäin vievää alkoi, mutta loppui saman tien – joko äkillisesti tai hiljaa hissutellen. Silloin minua on jälkikäteen toppuuteltu, että toivoin liikaa. Asetin odotuksia, jotka eivät toteutuneet. Vika oli siis minussa, mitäs toivoit niin paljon. Toivo seuraavalla kerralla vähän vähemmän.
Näinkö tätä elämää pitäisi elää? Tyytyä koko ajan vähempään, ajatella, että kunhan nyt jotain edes saa.
Toivolta nirri pois?
Minulta kysyttiin tänä syksynä, että eikö olisi vain helpompaa, minulle itselleni, tappaa se toivo nyt kokonaan, niin ei tule karuja kolahduksia enää uudestaan. Ajatus tuntui koko kehossa karmaisevalta, mutta ennen kaikkea sydänalassa. Sydän alkoi huutaa ja kirkua, että ei ei ei, ei tätä. Älä ota toivoa pois. Kun yritin selittää näkökantaani, että tarvitsen toivoa edelleen, seuraava kysymys oli, että pitäisikö toivo sitten vain vaivuttaa toistaiseksi koomaan. Pistää se pauselle, kunnes asiat selkiintyvät, minkä jälkeen toivo voisi kenties tulla taas uudestaan näkyviin. Rinnassani roihusi taas vastalause. Ei, ei mitään koomameininkiä minun elämääni. Aion elää toivossa rohkeasti, vastasin kysyjälle. Sillä hän ei tajunnut, että tarvitsen toivoa elääkseni. Nyt ei ollut kyse pohjimmiltaan siitä, että tuleeko meistä vielä jotain, että pitääkö haudata toivo yhteisestä tulevaisuudesta, kenties täysin turhakin toivo. Nyt oli kyse henkiinjäämisestä. Minä tarvitsen toivoa, jotta jään henkiin. Päivä toisensa jälkeen, toivo pitää minut elossa. Se kannattelee minua, kun kukaan muu ei sitä tee.
Onko elämää ilman toivoa?
Jos meillä ei olisi ripaustakaan toivoa, millaista päivittäinen elämä olisi? Jaksaisimmeko nousta sängystä? Tuskinpa. Ei olisi mitään syytä. Olisiko mitään mieltä tehdä työtä? Ei olisi. Toivoton elämä, tai epätoivoinen elämä, ei kannusta meitä jatkamaan. Me tarvitsemme kipinän sisuksiimme, joka saa meidät jatkamaan, sinnittelemään, ponnistelemaan. Me tarvitsemme syyn nousta ylös aamulla, tehdä sitä mitä teemme, tavoitella sitä mitä halajamme. Toivo siitä, että saavutamme unelmamme, on se sisäinen hehku, joka meistä säteilee ulospäin. Jos olemme sammuneet sisältä, jos toivon kipinäkään ei enää elä mielessämme tai sydämessämme, maailma tuntuu kovalta ja kolkolta, lohduttomalta paikalta.
Joskus ne unelmat, jotka saavat hymyn kasvoille ja silmät hetkessä kirkastumaan, ovat niin kovin kaukaisia, niin vaikeasti tähän päivään tuotavia. Mutta kun vain ajattelemme niitä, ne saavat meissä mielihyvähormonit hyrräämään. Emme aina voi mitenkään tietää, tuleeko unelmistamme totta. Moni unelma jää haaveen tasolle. Mutta kaikkein tärkeintä on toivo. Meidän sisällämme asuva toivo siitä, että minun unelmani voi kyllä toteutua. Ehkä juuri tässä hetkessä emme näe mitään merkkejä, että jotain oikeasti alkaisi tapahtua, mutta maailma on ihmeitä täynnä. Ehkä suurin ihme on ihmisen ikuinen usko parempaan tulevaisuuteen. Mielestäni siitä ei pitäisi koskaan luopua. Sillä jos kaikki uskovat parempaan, jotain todellista voi tapahtua. Onhan sanottu, että usko siirtää vuoria. Itse lisäisin siihen toivon ja rakkauden. Uskolla, toivolla ja rakkaudella maailma muuttuu. Kyllähän se kuulostaa ihan höpöhöpöltä, mutta onko se lopulta niin höpsöä?
Vaakalaudalla keinutellen – ylös vai alas
Usein tasapainottelemme juuri sillä vaakalaudalla, jonka toisessa päässä on upea tulevaisuus ja oma uskomme ihmeisiin. Siellä toisessa päässä on sitten se pettymyksen pelko, joka vetää meidät alamäkeä kohti, uskomaan, että mitään kivaa ei koskaan minulle enää tapahdu, tämä oli perhana tässä, ja että koko ihmiskunta on samalla tuhon oma. Maapallo on menetetty, turha tässä on enää laittaa tikkua ristiin. Olemme kyynistä porukkaa, jos menetämme toivomme.
Joskus mietin, että ihmiset, joilla on kaikkein vähiten syytä olla onnellinen, jotka elävät suuressa materiaalisessa köyhyydessä, huutavan sosiaalisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen vääryyden keskellä, on kuitenkin usein hymy herkässä ja pilke silmäkulmassa. He eivät ole menettäneet toivoa siitä, että jokin mahtava onnenpotku osuisi juuri heidän kohdalleen, kenties jo tänään, tai huomenna. Se onnenpotku voi olla joskus pelkkä lämmin ateria, tai almu lähimmäiseltä.
Se meidät oikeastaan erottaa toisistamme. Se, että uskommeko parempaan tulevaisuuteen, vai kieltäydymmekö uskomasta ja toivomasta ja unelmoimasta.
I have a dream, sanoi Martin Luther King, parempaa maailmaa visioidessaan. Hänen kuolemansa jälkeenkin toivo eli ja jatkoi tuon unelman toteuttamista.
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!