Olipa kerran elämä, jossa en miettinyt juurikaan pelkojani tai alitajuisia uskomuksiani. Elin sitä tavallista ihmisen elämää, jossa kohdataan käytännön ongelmia, ei hengen ongelmia.
Siitä elämästä on jo kauan aikaa. Nyt tuntuu, että lähes kaikki ongelmat pitää ratkoa nimenomaan hengen tasolla, sisältä käsin. Se on joskus salapoliisin työtä, jos ei täysin tiedosta, missä se perimmäinen vika edes on.
Aina täydenkuun aikaan, kuten juuri nyt, piilotajunta alkaakin nostaa pintaan jotain, mikä on meille itsellemmekin ollut piilossa. Täysikuu herättää meissä ikiaikaisia vaistoja ja tunteita, ja kyllä, niitä pelkojakin. Voi olla, että emme ole täydenkuun aikaan heräävistä tunteista millään tavalla tietoisia, mutta silti ne ohjaavat meitä toimimaan ja tuntemaan syvemmin ja aidommin tässä hetkessä. Varsinkin täysikuun ollessa Kaloissa, tunteiden kollektiivisessa vesimerkissä, saatamme herkistyä itsellemme ja laajemmille ihmiskuntaa ohjaaville energioille. Jos olemme hyvässä vaiheessa elämämme suhteen, voimme nyt saada yhteyden kiitollisuuden ja rakkaudellisuuden tunteisiin, kokea, että olemme hetkeksi päässeet perille. Osa meistä taas joutuu katsomaan ensin sitä kääntöpuolta, pelkoa, silmiin ja astua tunteiden epämukavuusalueelle.
Tilinteon aikaa
Täydenkuun aika, joka tällä viikolla yhdistyy vielä syyspäiväntasaukseen, uusien energioiden porttiin, tarjoaa tällaiseen itsensä kanssa työskentelyyn otollisen hetken. Voimme katsoa millaisia tunteita täydenkuun spottivalo meissä oikein valaisee. Entä mihin kartallasi Kalojen täysikuu sinulla osuu? Se antaa osviittaa siitä, millaista satoa nyt kylvät. Keväällä, Kalojen aikaan, on istutettu siemen, jonka satoa nyt syksyllä, Kalojen täysikuun aikaan, voidaan kerätä.
Voi olla, että täysikuu, ja muutenkin tämä viikosta ja kuukaudesta toiseen jatkuva arvaamaton astrologinen aika, nostaa hetkellisesti esille oikean tunnemyrskyn, joka riepottaa meitä holtittomasti. Voi tuntua, ettei meillä ole kontrollia omiin tunteisiimme. Sekin nostaa pelkoa esiin. Meitä voi pelottaa, että pahin skenaario, minkä osaamme mielessämme ikinä kehitellä, toteutuu vääjäämättä. Yleensä meitä pohjimmiltaan pelottaa se, että jäämme täysin yksin eikä kukaan ymmärrä kokemustamme. Meistä kaikista tuntuu joskus juuri siltä. Emme siis ole oikeasti yksin, vaikka pelko käväisee vuorollaan jokaisen rinnassa koputtamassa.
Pelko on siitä outo tunne, että se on täysin mahdoton. Se iskee päälle arvaamatta ja kytkee kaiken logiikan pois, aivan kuin sammuttaa järjen valot ja jättää sinut yksin pimeään jonkun murhamiehen kanssa ”leikkimään piilosta”. Sydän hakkaa, et kykene kunnolla hengittämään, ja taistelet siinä sekunti sekunnilta omasta henkiinjäämisestäsi. Niitä henkisiä pelkotilanteita on ihmiselämässä paljon, ja vaikka niistä kuinka toteaa jälkeenpäin, että eihän se pelko ollut lainkaan aiheellista, niin jokin osa sinussa oli pelkoreaktion hetkellä täysin tosissaan. Se pelkäsi, ettei enää selviä tästä tilanteesta ulos.
Pelko puhuu
Sanotaan, että omat pelot pitää kohdata. Että kun pelkonsa selättää, kokee lopulta onnistumisen iloa ja helpotusta. Minäkin istuin siis pelkoni kanssa alas ja annoin sen puhua. Silläpä olikin paljon puhuttavaa. Kuuntelin, kun se selitti kaiken pahiten päin. Et koskaan enää koe onnea, se tilitti. Olet tuomittu epäonnistumaan, mitä ikinä teetkin. Kukaan ei kertakaikkiaan välitä sinusta ja sinun tunteistasi, pelko halusi muistuttaa.
Vai niin, tuumasin. Ihanko noin?
Pelko puhui etenkin iltaisin ja öisin. Aamuyöllä sillä varsinkin oli kovin paljon asiaa, ja se halusi herättää minut vain saadakseen asiansa sanottua, jotta varmasti ymmärtäisin, että toivoa ei enää kertakaikkiaan ole. Vain epäonnistuminen on todellista.
Pelko minussa sanoi: Pelkään jäädä yksin loppuiäksi. Pelkään jäädä vaille rakkautta, hyväksyntää ja huolenpitoa. Pelkään, etten saa ilmaista sitä kaikkea rakkautta, mikä minussa on. Pelkään vanhempien kuolemaa, pelkään, että joudun kohtaamaan sen täysin yksin, ilman ketään vierellä, joka kannattelisi minua pahimmalla hetkellä. Pelkään, etten kelpaa. Pelkään, etten pääse sille tasolle, jossa ihmeitä tapahtuu. Että minulta jää ihan vähän uupumaan seuraavasta tasosta, ja tipahdan sittenkin alemmalle tasolle, kuten videopelissä, jossa sanotaan, että ”Hävisit tämän kierroksen. Palaa alkuun.”
Aikani kuuntelin pelon ilmaisemaa huolta. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua, että levy ei vain vaihdu. Että siellä pyörii se sama kela, ja ne samat sumeat ajatukset kiertävät ympyrää. Soitin oli jäänyt junnaamaan.
Siksi yritin pikkuhiljaa irtaantua pelosta. Jos vaikka ottaisin siihen vähän etäisyyttä. Minä itse voisin sillä välin tehdä jotain muuta, ajatella asioita vähän eri kantilta. Miettiä, että olisiko sittenkin olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin nuo pelon esittämät vaihtoehdot. Pattitilanteessa pelon kanssa aikalisä voi auttaa.
Neutraali tila
Pelkojen ja ahdistuksen tunteiden kanssa painittuani olen ymmärtänyt, että on ihan ookoo yrittää päästä vain piirun verran paremmalle tuulelle. Että ei ole edes mahdollista nousta täydestä masennuksesta tai pelon kohmeesta suoraan onnen huipulle hyppimään tasajalkaa täyttymyksestä. Siinä välissä on monta vaihetta, ja ne voivat olla hyvin pieniä askeleita, jotka kannattaa hiljaa hivutellen ottaa.
Jos vaikka ensin pyrkisi siihen, että on ihan neutraali olotila. Että ei niin kauheasti ketuta, jos ei nauratakaan. Ei enää itketä, mutta ei sapetakaan. Ei odota tapahtuvaksi pahaa, jos ei niin hyvääkään. Joskus se jo riittää tekemään käänteen. Silloin olet neutraalin avoin, kriittisessä pisteessä plussan ja miinuksen välissä. Tasapainoilet, sillä etsit keskikohtaa, jossa on tukeva olla.
Elämänmittaisella hissimatkalla
Me kaikki menemme kuin hissillä elämässä ylös ja alas tunteesta toiseen. Välillä pysähdymme yhteen tunnekerrokseen, sitten toiseen, välillä laskeudumme ummehtuneeseen ja ikkunattomaan kellarikerrokseen, ja sitten taas nousemme avarien näkymien kattohuoneistoon. Tämä vaiheilu eri tunnetilasta ja mielenmaisemasta toiseen täytyy sekä hyväksyä osana normaalia elämää, että samaan aikaan ottaa edes jotenkin tietoisesti työstäen haltuun. Että vaikka juuri nyt pelottaisi, olisi suru puserossa tai huolet huivin lailla kaulan ympärille vähän turhan tiukasti kietoutuneena, niin niistä matalammista mielen kerroksista pääsee kyllä vielä hissillä ylemmäs.
On totta, että välillä saa painella oikein kunnolla kaikkia mahdollisia nappeja oman mielen hissin seinässä, eikä mitään edistystä tai liikettä ylöspäin tunnu tapahtuvan. Mutta aikasi pelättyäsi, että jumitut loppuiäksesi hissin epämiellyttävien tunteiden kuiluun, eikä kukaan tule auttamaan sinua pois, huomaat, että yllättäen hissi käynnistyy taas, surahtaa eloon ja alkaa nousta ylemmäs. Pääset uuteen kerrokseen, jossa et olekaan vielä käynyt, ja hissin ovet avautuvat sinne kuin seesam aukene. Onpas täällä kevyempää hengittää, saat vihdoin todeta. Ehkä tarvittiin vain taikasanaa omassa päässä, uudenlaista ajattelua, joka nytkäytti koko homman taas liikkeelle.
Kuuntele siis syviä tunteitasi ja pelkojasi, kun ne yllättäen nousevat pintaan, sillä niillä todella on asiaa. Välillä ne kuitenkin liioittelevat ja paisuttelevat kertomaansa tarinaa. Älä kuitenkaan jää liian pitkäksi aikaa omien ajatustesi, niiden kaikkein synkimpien, vangiksi. Painele ennemmin niitä oman mielesi hissin nappuloita ja yritä päästä korkeampaan kerrokseen, edes pykälän ylemmäs. Mielen matalassa ja pimeässä kellarissa on tarkoitus vain käväistä silloin tällöin tekemässä suursiivousta, eikä jäädä sinne asumaan. Tällä tuoreella täydenkuun valokeilalla voit vilkaista, mitä sinun mielesi kellariin on jäänyt muhimaan. Jospa täydenkuun taivaallinen valo olisi niin kirkas, että se poistaa kaiken pimeyden.
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!