Oli taas se aika vuodesta, kun heinäkuun puolivälissä osallistuin Kreivilän astrologisille päiville. Tiedossa oli ihana leiriviikonloppu jo tutuksi käyneiden kasvojen joukossa, innokkaana astrologiaa opiskelemassa. Meillä leiriläisillä ei silti ollut helppoa. Oma pääni oli aivan sekaisin, monestakin syystä, mutta ei todellakaan vähiten Uranuksen ja Saturnuksen neliöstä. Tai Venuksen ja Marsin kiihkeästä yhtymästä. Tai Auringon ja Pluton oppositiosta, johon Kuu teki tunteisiin käyvää T-ristiä. Heinäkuu pisti astrologisen hellehatun täyteen tuskanhikeä.
Kurssimme aiheena oli tällä kertaa Aika ja syklit ihmisen elämässä, ja osuvasti saimmekin todeta, että heinäkuu oli täynnä todella tiukkaa astrologista vääntöä. Itselläni se oli niin tiukkaa, että jalat meinasivat lähteä kesken kurssin alta, ja minun piti ottaa notkuvasta buffettipöydästä tukea, kun maa alkoi ”tärähdellä” ja lattia oudosti joustaa. Selitys oli se, että henkinen tasapainoni oli hetkeksi järkkynyt, ja sen myötä järkkyi myös keho ja fysiikka.
En kuitenkaan ollut oireineni ainoa. Samanlaista ilmiötä esiintyi myös muilla kurssilaisilla. Ympäröivässä metsässä eivät suhisseet vain puut. Myös pää suhisi. Ajankuva oli kertakaikkiaan sekava, väsynyt, jähmeä ja jumittava. Astrologista viikonlopun karttaa tutkittaessa löytyi koko ajan jotain uutta haastekulmaa, joka tökkäsi ja torppasi kaiken menon ja meiningin. Myös yksi luennoitsijoista joutui jättämään koko kurssin kesken olon heikentyessä äkillisesti. Minäkin, täysin terve ihminen, olin voimieni äärirajoilla.
Kuumankireä astrologinen kesä
Kuinka sinä oikein selvisit tästä kesästä, etenkin tuosta heinäkuun astrologisesta tykityksestä? Jos et edes huomannut mitään, olitpa onnekas. Kuuntelin jälkeenpäin netistä astrologisia katsauksia, joissa moni ammattiastrologi tunnusti, että olipa muuten rankka heinäkuu. Nyökyttelin, ja toivoin, että ei enää tätä maan järkkymistä jalkojen alla, ja oman mielen järkkymistä paineiden alla. Antakaa seesteisyyttä, antakaa hetki tasaisuutta ja rakentavaa rauhan aikaa. Maailmalla rauhaa ei tuntunut löytyvän mistään kolkasta, ja Äiti Maa osoitti mieltään tulvin, maanjäristyksin ja tulipaloin.
Oma mielenrauhani järkkyi tämän kesän ajaksi ihmissuhderintamalla. Olin mielestäni vihdoin valmis uusiin suhteisiin, ja antamaan mahdollisuuden sille, mitä elämä eteen toisi. Sepä antoi paljon. Se antoi sellaisia oppiläksyjä ja triggereitä, ja nosti sellaista kipua ja sisäisiä haavoja pintaan, etten olisi ikinä uskonut. En saanutkaan hellyyttä ja harmoniaa, sain pelkästään pahimmat pelkoni toteen. Sen, että minut hylättiin ja dumpattiin sivuun kerta toisensa jälkeen... Sain kokea komean hylkäysputken, jotta varmasti se asia tulee käydyksi kerta kaikkiaan ja kunnolla läpi. Kesän deittailun teema ei ollutkaan uuden suhteen löytäminen – se oli vanhan läpikäyminen.
Tykkää kepeästi vai tökkää kipeästi?
Minut johdateltiin uutta miestä etsiessäni kohtaamaan kaikki kipupisteeni, yhä uudelleen ja uudelleen, jotta todella lopulta olisin valmis uuteen, enkä vain kuvittelisi olevani. Olihan se naiivia kuvitella, että voisin kevyesti ihastua tai jopa rakastua, tai vain heilastella hetken. Minut ajettiin syvään päätyyn heti ja katsottiin, että osaanko sukeltaa takaisin pintaan.
Jouduin tunnustelemaan kaikista kivuliainta pistettä minussa ja etsimään keinoja, miten saisin sen eheäksi, kun kaikki siihen vuoron perään tökkäävät. Ei kukaan varmastikaan tahallaan, vaan suuren suunnitelman mukaisesti. Minä vain en siitä suunnitelmasta juurikaan olisi välittänyt. Mietin jo, miksi laitoin itseni alttiiksi. Miksi edes lähdin näille markkinoille itseäni ”kaupittelemaan”. Mielenrauhani ei olisi piiruakaan järkkynyt, jos olisin jättänyt koko hoidon väliin. Mutta olisinko oppinut? Olisinko päässyt sisäisen lapseni hylkäämiskipuihin käsiksi? En olisi. Siksi näitä hylkääjämiehiä tarvittiin.
Henkinen koe
Kreivilän kurssilla astrologi Jukka Viertomanner heitti luennollaan ilmaan käsitteen henkinen tutkinto. Hänen mukaansa olemme jatkuvasti suorittamassa jonkin sortin tutkintoa, josta ei saa papereita ulos, vaan jossa testataan, aina vain uudelleen, olemmeko henkisesti oppineet jotain. Jos emme edisty, samaa oppiläksyä ja kurssisisältöä käydään yhä uudestaan läpi. Tutkinto ei silloin mene hyväksytysti läpi.
Meillä voi myös olla monta henkistä tutkintoa yhtä aikaa käynnissä, vaikka emme siitä itse olekaan millään tavalla tietoisia. Joku korkeampi taho seuraa edistymistämme ja ”painelee nappeja” kojelaudassa. Tiellemme heitetään testejä, triggereitä, ja katsotaan selviydymmekö kokeesta yhdellä kerralla läpi, vai pitääkö se ottaa uusiksi. Jos osoitamme henkistä ja sisäistä kypsyyttä, meidät päästetään läpi, saamme tutkinnon suoritettua, ja meidät jopa palkitaan jollain tapaa. Pääsemme seuraavalle tasolle, uusiin haasteisiin.
Henkisestä kokeesta selvinnyt harvoin saa tutkintotodistusta käteensä paperiversiona, mutta jokin saavutuksen tunne voi mielen ja sydämen saavuttaa. Minä siis selvisin siitä, sittenkin. Minua koeteltiin, kävin pohjalla, ja silti nousin ylös, ja pudistelin pölyt polvistani. Taistelin itseni tämänkin henkisen savotan läpi. Tässä sinulle kiitettävä arvosana omasta tuntiaktiivisuudesta ja papukaijamerkki päälle. Hyvin tehty!
Kävin siis ”ihmissuhdekorkeakoulun” tässä kesällä läpi, ja väittelin vielä tohtoriksi. Aivan varmasti sain näkymättömän viitan, korkean silinterihatun ja vieläpä totuuden miekan käsiini. Sillä ymmärsin jotain olennaista itsestäni. Otin niinsanotusti opikseni. Muiden syyttelyn sijaan minun täytyi itse hiffata tästä jotakin. Jotain tällaista kovakalloista oppia minun tielleni oli kaavailtu, ja nyt ne kuopat vain piti ajaa läpi, vaikka nimismiehen kiharat paukuttivat pääkoppaa auton kattoon asti.
Sattumaa vai suunnitelmaa?
Eihän mikään tietenkään sattumaa ole. En minä ollut Kreivilän astropäivillä kuuntelemassa Jukka Viertomannerta ja hänen näkemystään henkisistä tutkinnoista, ellen olisi itse juuri ollut todella vaikeaa tutkintoa suorittamassa. Koko kesän myllerrys alkoi, kun ylipäätään uskaltauduin avautumaan uudelle ja laittamaan itseni likoon. Kannattiko se?
Olen oppinut käsittämättömän paljon. En ehkä olisi halunnut oppia tätä kaikkea kivun ja kantapään kautta, mutta samalla mietin, että onko mitään muuta keinoa edes oppia?
Kaikilla meillä on kipupisteemme. Minulla se on hylkäämishaava, jonka perimmäistä lähtökohtaa en aivan vielä edes ymmärrä. Se voi tulla jostain todella kaukaa, useankin elämän takaa. Toiset ihmiset varsinkin opettavat meitä ja peilaavat haavojamme meille takaisin. Niin käy epäilemättä aina uudestaan. Mutta jos muistaisi seuraavan kerran, että kyseessä on arvokas henkinen tutkinto, joka täytyy suorittaa. Ja että oman henkisen pääoman kasvattaminen näiden tutkintojen kautta on ihmisen tärkein tehtävä. Sitä kautta avautuu syvä myötätunto ja ymmärrys myös muita ihmisiä kohtaan. Eikö siinä ollakin ihmisyyden perimmäisten asioiden ytimessä? Että auttamalla itseään auttaa lopulta eniten toisia?
Joten kyllä, kyllä se kannatti. Ehkä tämä kivun ylösmarssi vie minut vielä sitä syvempää onnea kohti. Sillä se seuraava henkinen tutkinto, se on aivan varmasti käynnissä jo. Ja koska olen kympin tyttö, nyt jo täyden kympin nainen, aion senkin tutkinnon kirkkaasti läpi suorittaa.
Astrokalenterin tehtävä on opastaa sinua elämän melskeissä ja myllerryksissä
Sen tulkintoja seuraamalla voit jo etukäteen nähdä, milloin mm. Uranus heittää elämäsi palikoita uuteen järjestykseen, milloin Saturnus kouluttaa, Mars aktivoi ja Venus tuo lempeyttä mukanaan. Elämä on suuri sekametelisoppa, mutta astrologista ajankuvaa tutkimalla ja Astrokalenteria seuraamalla siihen saa sentään jotain tolkkua.
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!