Meitä kaikkia viisaampi Siddhartha Gautama, eli valaistunut Buddha, on perimätiedon mukaan sanonut kärsimyksestä, että nimenomaan ihmisen jatkuva halu aiheuttaa kärsimystä, ja kärsimys poistuu yksinkertaisesti poistamalla tuo halu. Siis luovu halusta, luovu tavoitteista, luovu unelmista, sillä ne aiheuttavat kärsimystä, kerta toisensa jälkeen, koska sinulla ei ole haluamaasi asiaa NYT. Sinulta siis puuttuu jotain, ja siksi kärsit. Mutta ”Olen, siis haluan” voisi olla ihmisen perusmotto. Miten ihmeessä siitä voisi päästä eroon? Pelkkä ajatus aiheuttaa sisäisen taistelun mielessäni.
Minun on kuitenkin pakko myöntää, että tottahan se on. Jatkuva halu tuottaa jatkuvaa kärsimystä. Halun poistaminen on kuitenkin ehkä kaikkein vaikeinta ihmiselämässä. Miten voisin mitätöidä oman haluamisen ja saavuttaa sisäisen rauhan tason, jota Buddha tässä ajoi takaa? Kyllä hänkin oli ensin kiivaasti etsinyt ja jotain parempaa elämältään halunnut. Hän oli halunnut syttyä valoon ja totuuteen ja saavuttaa euforisen ”tyhjyyden” tunteen. Puhtaan olotilan, jota ei tarvitse täyttää muualta.
Kaikki mitä halusin
Olen halunnut elämäni aikana paljonkin – koko ajan jotain enemmän, jotain parempaa, jotain mikä muuttaa elämäni kertalaakista uudeksi ja uljaaksi. Olen halunnut olla tyytyväinen ja terve (tietenkin vasta sairauksien myötä), rakastettu ja onnellinen, huomioitu ja hyväksytty, koulutettu ja kunnioitettu. Kun olen halunnut jotain näistä, se on yleensä ollut jotain itseni ulkopuolella, joka täytyy käydä sieltä noutamassa. Se on saattanut olla jokin pakko-käydä-kurssi, jolla laajennan tietoisuuttani ja avaan tiedon portit suoraan taivaaseen; se on ollut jokin uusi vaate tai ihmedieetti, jolla saan lisää viehätysvoimaa; se on ollut se ainoa sillä hetkellä minulle kelpaava mies, jolta saan rakkautta ja täyttymystä. Pahimmillaan se on ollut edes yksi terve päivä, ratkaisu kaikkiin kipuihin, tuskaton olotila, jonka halusin monistaa. Aina on ollut jotain tavoiteltavaa, se seuraava must-juttu, joka tyynnyttää halun hetkeksi.
Kun kurotamme kohti tuota yhtä ihmeellistä asiaa, joka taikoo elämämme uusiksi, voi tapahtua kaksi asiaa. Joko saamme sen, eikä se pienen alkuhurraamisen jälkeen tunnu enää miltään. Niinpä kohta haluamme lisää, kaksin- tai kolminverroin lisää. Haluaminen ei lopu. Jos olet ollut koskaan riippuvainen, peleistä, alkoholista, huumeista, seksistä, toisten ihmisten hyväksynnästä, tiedät kyllä mistä puhun. Aina tarvitsee uuden fiksin, olipa se miten vähäpätöinen riippuvuuden kohde tahansa, vielä yksi makea herkkupala, tai vielä yksi tarottulkinta, joka kertoo kohtaloni. Kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi, kuten sanotaan, eikä äklö olo helpota. Silti haluat lisää, sillä se onni, se täyttymys on tuolla jossain muualla kuin sinussa itsessäsi. Aina löytyy uusi halun kohde, jolla paikkailet itseäsi, jotenkin vähän vajavaista. Kun katsoo kauneusleikkauksiin koukuttuneita, tajuaa, kuinka hullusta haluamisen kierteestä puhumme. Meistä puuttuu jotain, ja kun sen saan, olen tyytyväinen. Hetken. Sen voimalla koko maailma pyörii. Siihen koko kapitalismi perustuu. Tarpeeseen, haluun, ja sen tyydytykseen. Varustaudumme kuvitteelliselle ryöstöretkelle ottamaan omaksemme juuri sen mitä haluamme.
Entä jos et saa?
Se toinen vaihtoehto onkin sitten se, ettei saa sitä mitä haluaa, vaikka kuinka yrittää. Ei tule rahaa, ei saa rakkautta, ei omaa riittäviä taitoja, ei ole annettu mahdollisuuksia. Silloin sitä kiroaa, lannistuu, alistuu – ja yrittää uudelleen, sillä ihminen nousee aina jaloilleen, kun on aikansa maassa maannut. Mutta entä jos ei piru vie onnistu, ei vieläkään. Mitä tahansa temppuja tekeekään, tulosta ei synny. Ei saa töitä, ei saa opiskelupaikkaa, ei saa terveyttään takaisin, ei saa lasta, ei saa kumppania. Ja taas onni riippuu tuosta ihmisen ulkopuolella olevasta asiasta, jota ei jumalauta pystykään saamaan. Nyt esimerkiksi moni haluaisi ihan vaan hengittää, hengittää vapaasti ilman maskia. Kävellä ulkona ilman kulkulupia. Suuressa osassa maailmaa tämäkin on kielletty.
Tämä on sitä kärsimystä. Tämä jatkuva tavoittelu, tämä jatkuva halu saada parempaa. Siksi olenkin miettinyt Buddhan sanoja ja sitä, miten halu sammutetaan. Eihän se voi alistumista tarkoittaa! Tuntuu, että Buddha melkeinpä kettuilee päin naamaa, kun sanoo, että halu on yksinkertaisesti poistettava, ja sitten, taianomaisesti, kärsimyskin poistuu. Mutta kuka järjissään oleva ihminen lakkaa tavoittelemasta haluamaansa asiaa? Mitä tästä maailmasta olisi oikein aikojen saatossa tullut, jos me kaikki olisimme vain luovuttaneet? Heittäytyneet maahan ja sanoneet, että ei tästä tuu mitään.
Entä jos halu on pelkkää pelkoa?
Ehkä onkin viisautta tajuta, milloin on luovutettava, ja milloin on taisteltava eteenpäin. Että jos halun takana onkin vain pelkoa, ettei koskaan saa haluamaansa, ettei koskaan tule hyväksytyksi omana itsenään, ja jos poistaa tuon pelon, poistaakin samalla pakkomielteisen halun? Siksi olenkin miettinyt, että missä asioissa meidän pitäisi suosiolla luovuttaa. Milloin kannattaisi vain laskea airot ja sanoa jollekin korkeammalle taholle, että souda sinä sitten, minä en jaksa. Milloin pitäisi antaa ohjat pois omista käsistä ja vain luottaa isompaan ohjaukseen? Mistä edes tiedän milloin olen tavoittelemassa oikeita asioita, niitä, joita kannattaakin tavoitella? Niitä, joille Buddhakin näyttäisi peukkua.
Eskapismia vai viisautta?
Buddhalla oli kyllä tarjota meille viisas elämänohje, tuo kärsimyksen poistokeino, halusta irtisanoutuminen, mutta arkielämässä, täällä maallisessa ihmisyydessä joudumme sitä ehkä vähän soveltamaan, kukin omalla tavallamme.
Minun oma hyvänolon etsintäni tuntuu joskus puhtaalta eskapismilta, kun mietin, millä keinolla saisin tästä hetkestä paremman, millä saisin päiväni kunnialla loppuun. Yritän ajatella, että omaa hyvää oloa ja hyvää mieltä on aina syytä tavoitella, sillä se säteilee meistä ympäristöön, muidenkin iloksi. Jos se, mitä tavoittelet, saa myös Korkeamman Minäsi myhäilemään, olet oikealla polulla. Jos tekemisistäsi on jotain hyötyä suuren kokonaisuuden kannalta, olet haluamisesi suhteen oikeassa. Joskus se riittää, se pieni halu, jolla pyrkiä parempaan. Liika halu tekee meistä orjia, eikä se ole tervettä. En kaipaa mielensisäistä pakkopaitaa, mutta kaipaan helpotusta, kun päänsisäinen paine käy liian suureksi. Ei voi olla väärin haluta mielenrauhaa, kärsimyksen ja kovaäänisen halun – ja sen takana olevan pelon – vaikenemista.
Ihminen oppii parhaiten kokeilemalla ääripäitä, ja sitten jättäytymällä kultaiselle keskitielle. Jonkinlainen kompromissi on siis tehtävä, kiivaan pakkomielteisen haluamisen ja kokonaan luovuttamisen välillä. Se kompromissi vie meidät lopulta sitä sisäisen rauhan ja valaistumisen tilaa kohti, jota Buddha edustaa. Sitä muuten haluankin tavoitella! Sisäinen sotaretki omien halujen nitistämiseksi on siis käytävä ja saatava aikaan aselepo – itsensä kanssa.
Oletko kurkistanut oman sotisopasi sisälle ja tutustunut syntymässä annettuun astrologiseen pakkiisi? Siellä sitä on evästä koko elämän ajaksi, kunhan opimme vain tuota syvällistä tietoa hyödyntämään. Sisäinen Soturi -tulkinta on hyvä olla karttana mukana matkalla, kuin kompassina elämäntiellä. Sen avulla voi tutkia omaa synnynnäistä taistelutahtoaan ja kykyään solmia rauha, niin itsensä kuin muiden kanssa.
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!