Myönnän, että olen kulkenut laput silmillä. En ole halunnut myöntää maailmassa piilevää, joskus aivan valtoimenaan rehottavaa pahaa. En kestä katsoa väkivaltaelokuvia, ja kauhuelokuvat jäivät hiuksianostattavan Poltergeistin jälkeen väliin. Jo pelkässä Tappajahaissa oli ihan liikaa verta ja jännitystä, tosielämän tapauksista puhumattakaan.
Olen viime aikoina joutunut myöntämään, että pahaa silti on olemassa. Että se elää keskuudessamme hyvän vastavoimana. Kun on yangia, valoa ja voimaa, on myös yiniä, pimeyttä ja pelkoa. Kun on syntymää, on myös kuolemaa. Kun on onnea, on myös surua. Ja kun on ihmisten välistä rakkautta ja hellyyttä, niin on myös ihmisten välistä kurjuutta ja pahantahtoisuutta.
Jos kieltää pahuuden olemassaolon, joutuu tosissaan miettimään, mistä kaikki elokuvat saavat mustavalkoisen näkökantansa. Jos Tähtien Sodassa, Taru Sormusten Herrassa ja kaikissa muissakin suurissa eepoksissa taistellaan hyvien puolella pahoja vastaan, niin mihin se kaikki perustuu? Mistä se kaikki on lähtöisin? Aina on olemassa esikuva, tarinan ja jutun juuri. Moni kertomus on suoraan elävästä elämästä, kamppailusta valon ja pimeyden välimaastossa. Tiedämme sen itsestämmekin. Välillä olkapäällä kuiskii enkeli, välillä piru poikineen.
Koska olemme menossa vääjäämättä kirkkaampia ja korkeamman energian aikoja kohti, nousee pahuuskin voimakkaammin esiin. Ennen kuin saadaan taikasormus sulatettua ja avaruuden örkit kuriin, on käytävä se kovin taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä taistelussa on tosi kyseessä, ja kova kovaa vastaan. Ilman haavoja ei selviä kukaan, korkeintaan pelkurit, jotka pakenevat ja painavat päänsä pumpuliin.
Olen ottanut pääni pumpulista, avannut silmät unesta auki
Todennut, että jaahas, taistelu on ympärilläni käynnissä. On lienee valittava puolensa, kirkastettava miekkansa, ja astuttava mukaan, taistelutantereelle pahuutta vastaan. Sen voi tehdä silti lempeästi, ilman veren vuodatusta. Oman taistelunsa voi käydä myös toisia kunnioittaen.
Näkymättömien luonnonvoimien oppi-isä Esko Jalkanen on sanonut, että muinaisella Atlantiksella, josta kaikki olemme alunperin kotoisin, vaikka mitään muistijälkeä siitä ei kenelläkään ole, paha voitti hyvän. Taikasinetin voimista huumaantuneet maagikot, esi-isien poppamiehet, kääntyivät mustien voimien puolelle. Atlantiksella käytiin siis ensimmäinen hyvän ja pahan välinen taistelu, ja se hävittiin. Mustat maagikot ottivat vallan, ja lopulta koko Atlantis tuhoutui, vajosi mereen kokonaan kadoten. Sitä ennen vallitsi varsinainen Kulta-aika, jota nyt povataan jälleentulevaksi. Silloin ihminen eli harmoniassa ja huikeassa teknologisessa kehityksessä, jollaiseen emme vieläkään ole yltäneet takaisin. Se kaikki katosi, kun pahat voimat pääsivät valloilleen. Alkoi ihmiskunnan oppitaival takaisin valoon, takaisin kehitykseen kaikkien hyväksi.
Tuo kaikki kuulostaa sadulta. Atlantis, mustat maagikot, sinettisormus, jossa on voima ja valta, joko hyvän tai pahan käyttöön. Mutta jos se kaikki olisi tarua, niin miksi olisimme toistaneet samaa tarinaa vuosituhansia, aina vain eri muotoon paketoituna? Kun mennään tarpeeksi kauas, kun kaivetaan tarinoiden, satujen ja kertomusten taustoja tarpeeksi syvältä esiin, päästäänkin totuuteen käsiksi. Siihen, mitä oikeasti tapahtui. Silloin kauan, kauan sitten, aikojen alussa. Silloin, kun ihminen osasi vielä elää sovussa toistensa kanssa. Ennen kuin paha otti palkkansa, ja loi koston kierteen.
Siitä me edelleen tarinoimme, katsomme elokuvia, kirjoitamme kirjoja. Pahuudesta, väkivallasta, kivusta ja toisten satuttamisesta, vallanhimosta, kostamisesta. Siitä, kun joku ensimmäisen kerran sokaistui omasta vallastaan, ja halusi sitä lisää, muiden kustannuksella. Nosti itsensä yli muiden ja alkoi alistaa, halusi maallista mammonaa toisilta sitä riistäen, tietenkin. Siihen tyssäsi ihmiskunnan kehitys, itsekkyyteen, toisten väheksymiseen. Katso mihin se meidät kaikki lopulta toi. Tähän nykyiseen maalliseen meininkiin, jonka pimeä puoli ei päivänvaloa kestä. Siihen kuinka rahallinen voitto polkee aina ihmisoikeudet. Siihen kuinka sota muka toisi rauhan.
Nyt siis puhutaan jälleen ihmisille koittavasta uudesta Kulta-ajasta
Eikä se ole enää edes kaukana, sillä vuonna 2032 meidän pitäisi jo elää sen kukkeinta aikaa. Atlantiksen kaukainen taru on kaivettu jostain meren pohjasta esiin, tuotu sukeltaen päivänvaloon tarkasteltavaksi, ja ruvettu miettimään, että hetkinen, olikos siinä sittenkin perää. Voisiko ihmiskunta uudelleen elää harmoniassa keskenään, sydämen ohjauksella, eikä pelkästään egon mahtavaa miekkaa heilutellen?
Kyllä, keskuudessamme on pahoja ihmisiä, joiden omatunto ei paljoa kolkuttele Meidän keskellämme on tappajia, terroristeja, diktaattoreita, jotka ovat kosmisen pahan pelinappuloita. Olemme valinneet jopa vallan korkeimmalle huipulle ihmisiä, joilla on pedon kasvot. Olemme olleet sokeita, sokeita ihmisen omalle pahuudelle ja vallanhimolle.
Onneksi NYT meillä on vihdoin mahdollisuus voittaa tuo paha. Se, että hävisimme taistelun Atlantiksella mustia maagikoita vastaan, ei tarkoita sitä, että me nyt häviäisimme taas. Ei, sillä nyt on meidän vuoromme voittaa, Kulta-ajan kynnyksellä, kun kaikki kirkastuu taas ja inhimillinen, oikeudenmukainen puolemme vaatii päästä esiin.
Nyt ihmisessä asuva hyvyys ja valo syttyy säihkymään, ja alkaa toden teolla muuttaa maailmaa
Älä edes yritä puolustella, että ei yksi ihminen mitään voi muuttaa, että tässä olen avuttomana, poloisena, koska ne muut päättävät.
Eivät päätä enää. Tulossa on valtaisa kansannousu, jokaisen ihmisen sisältä kumpuava rauhan ja rakkauden tahto. Tämä todellakin voi olla kuin John Lennonin ja Yoko Onon rakkauden manifesti sängystä käsin. Siinä ei tarvita miekkoja, eikä välttämättä edes mahtavia sanoja. Tarvitaan uudenlainen ajatus, josta kaikki lähtee liikkeelle.
Ajatukset muokkaavat todellisuutta, tunne ja toiminta tulevat perässä. Ja kun tunnemme suurta yhteenkuuluvuutta, kun taistelemme kaikki oikeudenmukaisuuden puolella, myös välinpitämättömyyttä vastaan, olemme kaikki lopulta voittajia.
Sinulla ei tarvitse olla taikavoimia tähän suureen taisteluun. Ei haittaa, jos oma miekkasi on entisistä taisteluista säröillä. Riittää kun otat oman mielesi ja sydämesi aseeksi, kukkaan puhkeavaksi voimaksi. Meissä synnynnäisesti asuva rauha ja rakkaus kun lähtee kulovalkean lailla kiertoon, ei mikään paha voi meitä enää voittaa.
Olemmehan hyvien puolella. Matkalla valoon ja koko ajan korkeampiin värähtelyihin
Sydän tykyttää jo, se lähettää rummun lailla kutsua ihmisestä toiseen. Tämä Kulta-aika tulee muuttamaan historian kirjoja. Tästä lähtien hyvän ja pahan taistelu muuttaa muotoaan. Käykö lopulta niin, että laitamme sinetin koko taistelulle, suljemme sen kirjoihin ja kansiin, ja keksimmekin jotain ihan uutta?
Se kaikki lähtee vain ajatuksesta. Annan omani lähteä kiertämään. Tulkoon se voittajana takaisin.
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!