Oletko huomannut tässä ajassa meneillään olevan astrologisen myrskyn, alitajunnasta arkeen puskevan ahdingon? Joka päivä ei löydy millään positiivista otetta, eikä huulet käänny hymyyn vaikka kuinka yrittäisi. Talvi on vasta tulossa ja jo nyt taistellaan voimavaroista, niistä omista.
Minulta meinasi mennä usko lokakuussa moneen asiaan useaan otteeseen. Teki mieli pistää kaikki muiden syyksi, syyltää vihaa sydämen täydeltä, lopettaa ainainen jaksaminen ja tsemppaaminen, alistua kohtaloon, joka oli tietenkin synkkä ja kamala.
Tiesin kuitenkin, että aamu on yötä parempi, että seuraavana päivänä, kun aamu valkenee, omat ajatuksetkin valkenevat. Silloin muistaa taas paremmin, että toisten syyttely ei auta, ei auta yhtään mitään. Taistelu on täysin oma.
Moni meistä odottaa sitä, että kunpa vielä jokin päivä tulisi pelastus, kunpa jostain ojentuisi käsi, joka korjaa kaiken, joka silittää elämän rypyt sileiksi. Tulisi jokin ihme tai ihminen, joka heilauttaa taikasauvaa ja ai kun ihanaa, elämäni on ikuisiksi ajoiksi muuttunut, vailla entistä tuskaa.
Se on melkein yhtä mahdotonta kuin se, että kuntosalilla joku muu tekisi treenin sinun puolestasi. Rauta ei nouse, jos et nosta sitä itse. Lihakset eivät kehity, jos katselet vierestä, kun joku muu treenaa. Jos käy salilla harvakseltaan, tekee vähän jotain sinnepäin, huilailee enimmäkseen, niin tuloksiakaan ei tietenkään synny. Samat säännöt pätevät itsensä kehittämiseen. Ilman itsensä tarkempaa tarkastelua ja itseensä tutustumista on täysin turha odottaa mitään kehitystä mihinkään suuntaan.
Painoja tänään nostellessani tajusin mistä on kyse
Henkisestä työstä, taisteluvalmiudesta. Jos et kohtaa omaa pimeyttäsi, haasteitasi, et koskaan voi päästä selville vesille. Sen täytyykin tuntua raskaalta, sen täytyykin kirpaista kovaa. Kun tunnistat, että itsesäälisi on täysin turhaa, voit viimein pestä sen pois, kuin hien joka puskee pintaan kovan rehkimisen jälkeen.
Meidät lykätään kriiseihin, universumin testeihin, oikein koviin paikkoihin, jotta saisimme näyttää mihin meistä on. Vihdoin voimme ottaa mittaa itsestämme. Universumi, korkeampi voima, katselee kuinka kauan uikutamme, itkemme, poljemme paikoillamme ongelmissamme – ja missä vaiheessa ryhdymme oikeasti taistelemaan oikeudestamme siihen itsellemme parempaan elämään, nousemaan jaloillemme periksiantamattomana soturina kulkien pimeyden halki kohti valoa.
Kukaan ei tule sanomaan sinulle polkunsa tuolta puolen, jyrkänteellä roikuttuaan ja vihdoin itsensä hampaat irvessä vuoren huipulle kammettuaan, että olipa helppoa, tekisin sen uudestaan milloin vain. Helppoa on ainoastaan piilottaa pää tyynyn alle ja lykätä omaa taistelua aina huomiseen ja sitä seuraavan päivään. Peitellä villaisella kaikki kipu aivan kuin sitä ei olisi, aivan kuin ratkaisuja ei muka edes löytyisi. Jäädä lähtöpisteeseen, tietämättä, että ratkaisu voisi löytyä, jos sitä lähtee tietoisesti etsimään, valmiina kohtaamaan kaikki mielen itsellesi asettamat esteet.
Kun on tarpeeksi tuijotellut peiton alla omaan syvyyteensä, hengitellyt ja kerännyt voimia tuota tiukkaa matkaa varten, niin joskus on vaan myönnettävä, että tarvitsee ulkopuolistakin apua, että pääsee liikkeelle. Täytyy myöntää itselleen, että tarvitsee sittenkin toisia ihmisiä, joille puhua, joiden kanssa nähdä asioiden kevyempi puoli, joiden kanssa varovasti pohtia ratkaisuja. Voi myös tarvita toisen syliä ja sympatiaa sekä pientä sysäystäkin eteenpäin, että rattaat lähtevät liikkeelle ja mieli keventyy.
Kun itselläni oli kaikkein pimein hetki lokakuussa, hyvä ystäväni vei minut kahville
Eteen tuli keltainen seinä ja teksti: ”Ilo, kauneus ja hyvä olo”. Minulla ei ollut sinä päivänä iloa, kauneutta eikä etenkään hyvää oloa. Nostin keskisormet elämälle pystyyn ja ystäväni nappasi tilanteesta kuvan. Se helpotti, vähän. Se ei ratkaissut koko tilannetta, se ei pelastanut päivääni, mutta se nostatti tahdon taistella. Nostatti halun saapua vielä jokin päivä voittajana maaliin, ja tuntea juuri sitä iloa, kauneutta ja hyvää oloa.
Ja taas tajusin, että se matka, opintomatka kriisien kautta sinne kaukaiseen, ikuiseen hyvän olon ja hyväksynnän maaliin, ei tapahdu ilman ystävyyttä. Sillä kun mieli on matalin, löytyy läheltä aina joku, joka on valmiina kantamaan osan taakkaa. Tarvitsee vain osata pyytää. Jo pelkkä tieto siitä keventää hieman askelta, ja sitten voi löytyä se piiloon kaivautunut hymykin. Hymy ystävälle, joka taistelee vierelläni.
Pahinkin päivä, kovinkin elämän notkahdus, saa helpotuksen, kun et yritä koko ajan yksin
On ihan sallittua märehtiä aikansa omissa oloissaan, kierrättää omia ajatuksia pitkin ympyrää, mutta vasta ulkopuolinen auttaja, ystävä tai terapeutti, voi viedä nuo ajatukset uusille kierroksille. Se riski kannattaa ottaa, että avautuu huolistaan. Et kippaa taakkaa toisille, otat vain vähän kantoapua.
Otathan?
Millainen taistelu sinulla on nyt meneillään? Mihin voimavarasi riittävät, mitä haasteita tielläsi on? Onko sinun Sisäinen Soturisi valmis kohtaaman elämän eteen tuomat haasteet?
Terveisin
Virpi Karjalainen
VIIKONTUOTE: Sisäisen Soturi -tulkinta opastaa sinua elämäsi pituisella matkalla, josta ei käännekohtia tule varmasti puuttumaan.
Liity postituslistalleni!