Kulunut vuosi on ollut minulle luopumisen aikaa. Pakkasin entisen elämäni pahvilaatikoihin ja kirjoitin nimilaput päälle. Alku oli vaikeaa ja karua, koska en itse tätä halunnut tai suunnitellut, mutta loppua kohti pakkaaminen sujui jo huomattavasti kevyemmin. Kun luopuu jostakin, jokin osa itseä kevenee.
Tajusin vihdoin, että olen itse asiassa opetellut luopumaan jo kokonaisen vuosikymmenen. Se alkoi pikkuhiljaa, salakavalasti. Mitään päätöstä luopumisesta ei koskaan ollut, vaan elämä ohjasi minua siihen suuntaan. Luopumaan, päästämään irti, tyhjentymään.
Mistä kaikesta olen sitten joutunut irrottamaan otteeni?
Ensin meni terveys, sen myötä toivo ja talous, sitten työpaikka ja koko ammatillinen rooli, tietty fiksaantunut mielikuva itsestäni. Oli nyhjättävä tyhjästä, sillä hyvin vähän entistä jäi jäljelle. Tuo tyhjyyden tunne oli hyvin epämiellyttävää, nöyryyttävääkin. Enkö kykene enää mihinkään?
Niihin aikoihin luin Tommy Hellstenin kirjan Saat sen mistä luovut. En ymmärtänyt kirjasta paljoakaan, vaan lähinnä se hämmensi. Mieleni perukoille jäi kaihertamaan vuosikausiksi kysymys: miten saat sen mistä luovut? Miten pystyy tietoisesti luopumaan ilman, että mieli hanaa vastaan. Tämä tuntui elämän suurelta mysteeriltä. Emme olleet Tommyn kanssa selvästikään samalla aaltopituudella. Hän taisi tietää omasta kokemuksestaan jotain, mitä minä vasta opettelin.
Jollain tasolla ymmärrän kyllä mistä on kyse
Olen luopunut kiloista, ja saanut ne takaisin. Olen luopunut tavaroista, ja uusia on ilmaantunut tilalle. Olen luopunut ammattitaidosta, ja saanut uudenlaisia taitoja haltuuni. Olen myös luopunut ystävyyssuhteista, ja tutustunut sitten uusiin sydänystäviin. Nyt viimeisimpänä luovuin elämäni rakkaudesta, kun se asteli ovesta ulos. Melkein samalla ovenavauksella joku muu pujahti sydämeeni sisään. Nyt yritän päästää irti, jotta hän kävisikin peremmälle. Saisinko siis sen mistä luovun?
Kaikki kulkee sykleissä. Asioilla on alkunsa, nousunsa, keskivaiheensa, sitten alamäki, ensin hienovarainen, lopulta raju pudotus, ja viimein päätös. Jossain tämän prosessin syövereissä tapahtuu oppiminen, elämän läksyjen oivaltaminen. Se, että joudut hautaamaan oman itsesi eri puolia, jotta uudet puolet pääsevät alulle, ja voivat kukoistaa.
Tätä korostaa myös Sisäinen Soturi -tulkinta: ”Aikuisena sinun on pystyttävä voittamaan monia lapsuudessa omaksumiasi malleja, jotka eivät enää kerta kaikkiaan toimi jokapäiväisessä elämässä.”
Nelikymppinen minä ei enää pärjää niillä eväillä, joita lapsuudessa syötiin. Nyt on loihdittava uusi menu, uudet maut. Sekä uusi seurue, jonka kanssa tämän elämänmakuisen aterian jakaa.
Astrologisen tulkinnan mukaan entinen suhteeni alkoi olla jarru molemmille osapuolille, este isommalle vaihteelle omassa kehityksessä. Piti siis luopua, itkeä ja luopua, jotta uusi kierros elämän huvipuistossa olisi mahdollinen. Kukaan ei väitä, että se olisi helppoa. Olen saanut lohdutusta ajatuksesta, että vain suuren kivun kautta pääsee suuren kasvun jäljille. Mutta kipuunkaan ei voi jäädä roikkumaan. Siitäkin täytyy päästää irti.
Sisäinen Soturi -tulkinta sanoo minulle, että etsin rakkautta, joka on ”syvää kuin valtameri ja yhtä haastavaa kuin hirmumyrsky”. Tällä kuviolla ei liene mikään ihme, että joudun välillä sukeltamaan todella syvälle, että löydän kätketyn helmen myrskyn silmästä. Joudun siis luopumaan veneestä, airoista ja ämpäristä, ja luottamaan, että happi riittää siihen asti, että selviän taas pinnalle.
Soturitulkintani onneksi lupaa, että selviydyn pahaltakin näyttävästä haaksirikosta lopulta loistoristeilijän kannelle. Huolta huomisesta tai rakkauselämän tulevaisuudesta on turha ottaa. Kaikki on jo sovittu, elämänsuunnitelmaani kirjattu. Kun tuo kamala rakkauden tuhoava taifuuni iskee, tarvitsen vain pelastusliivit. Joku tulee kyllä vielä noutamaan minut autiolta saarelta ja elvyttämään minut henkiin. Voi silti olla, että joudun opettelemaan erätaitoja ja selviytymisoppeja ihan itse sitä ennen.
Saat sen mistä luovut
Ehkä ymmärrän siis kuitenkin kaikkien näiden kokemusten jälkeen, mitä Tommy Helsten tarkoittaa. Sitä, että pelolle ei kannata antaa pikkusormea. Sitä, että elämässä ei voi etukäteen päättää kuinka tulee käymään, ja millä aikataululla. Et koskaan voi todella tietää mitä on edessä – ja se on siunaus. Jos tietäisit, et ehkä jaksaisi.
Luovu siis siitä, mitä et voi hallita tai kontrolloida. Loistoristeilijän kannella on huomattavasti mukavampaa purjehtia, kun tietää, että ammattikapteeni on ruorissa. Sinä itse voit keskittyä nauttimaan matkasta. Onko väliä sillä oletko menossa Grönlannin vai Indonesian kautta Havaijille? Ja jos päädytkin Fidjin saarelle Havaijin sijaan, niin onko se niin kamala kohtalo?
Luovuta siis ohjaus elämälle, mutta pidä oma sisäinen soturisi taisteluvalmiudessa. Välillä saatat joutua sukeltamaan, jos laivasi uppoaa kuin Titanik. Sinne pohjaan ei kannata jäädä makaamaan. Soturin voimalla voit taistella itsesi takaisin pintaan. Ja ehkä sekin tapahtuu kun et ponnistele liikaa. Virta vie alas, mutta se voi myös kannatella ja tuoda takaisin ylös.
Luopuminen on outo prosessi, eikä sitä kerralla jaksa kaikesta luopua. Täytyy pitää pausseja, välillä pitkäkin kahvitauko, ja sitten antautua taas rohkeasti virran vietäväksi. Elämänvirran.
Ystävällisin terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!