Muistatko sen tunteen - tai varman tiedon - lapsuudesta, että pystyt mihin vain? Jos et muista, niin kaiva vähän syvemmältä muistojen arkistosta. Nimittäin siellä se on pölyn peitossa, lapsuuden kaikkivoipaisuus. Lapsi on kuin kirkas lamppu, joka palaa täysillä, uskoen omaan valovoimaisuuteensa ja kykyihinsä. Kyllä, osaan lentää! Kyllä, uskon keijukaisiin (tai joulupukkiin)! Kyllä, pystyn mihin vaan! Katso vaikka!
Valitettavasti me kaikki tiedämme mitä sitten tapahtuu. Elämä alkaa tapahtua, kerrostua päällemme ja se likaa hohdettamme niin, että se himmenee. Joku lähipiirin aikuinen kertoo sinulle joko ystävälliseen tai vähemmän ystävälliseen sävyyn mitä kaikkea et voi, et saa tai et kykene tekemään. Tai jos joku ei sitä sanoilla kerro, jokin tapahtuma tekee sen selväksi. Et vaan osaa, ei sinusta ole siihen. Anna periksi, luovuta, turha edes yrittää. Noilla kintuilla ei juoksijaa tule, tuolla lauluäänellä on parempi kun pysyt hiljaa, tai ei sinulle ole sitten tuota lukupäätä suotu. Kaikki me olemme kuulleet näitä itseämme koskevia "totuuksia" toisten suusta, ensin pyristelleet niitä vastaan ja sitten nielaisseet ne osaksi itseämme.
Keräämme siis mukaamme elämän varrella ihmisten kommentteja siitä millaisia olemme heidän mielestään. Sinä olet rimppakinttu urheilijalupaus, sinä olet "tankki täyteen" -pullahiiri. Sinä olet surkimus ja kylillä mekastava hunsvotti, sinä olet ujo punasteleva mammanpoika, sinä sen sijaan olet fiksu ja pedantti maamme lupaus. Talletamme nämä sanat visusti sydämeemme ja kuorrutamme niillä itsemme. Meille syntyy minäkuva, ulkoapäin annettu. Otamme vastaan rooleja, mukaudumme tilanteisiin sen mukaan miten niissä oletetaan käyttäydyttävän. Kaikesta tästä muovautuu elämäntarinamme.
Entä oletko ollut tilanteessa, jossa sinun täytyy esitellä itsesi vieraille ihmisille? Tai kenties kirjoittaa lyhyt kertomus siitä millainen olet. Vähintäänkin CV:tä kirjoittaessa tai hakemuksia väsätessä täytyy päättää millainen tällä kertaa olen. Olenko luuseri, keskinkertainen vai superhyvä? Sillä kaikki elämänkokemukset voidaan pukea sanojen muotoon ja koristella ne joko kukkasin tai risuin, eli hehkuttaa kuinka upeita asioita olemme oppineet, tai kertoa kuinka epäonnisia olemme olleet (tässä seison enkä muuta voi kun taivaalta sataa ruskeaa mönjää niskaan).
Kun mietit elämäntarinaasi ja sitä mitä kerrot itsestäsi muille (ja itsellesi), voit aina ottaa harteillesi luuserin tai voittajan viitan. Ja kyse on vain sanoista. Saman kokemuksen voi kertoa hyvin erilaisilla sanoilla, jotka kääntävät sisällön päälaelleen. Voit esimerkiksi olla selviytyjä tai tilanteen uhri. Voimme jopa olla elämäntarinamme uhreja. Olemme sepittäneet tarinan, johon uskomme ja jota välitämme eteenpäin ilman että se tulee useinkaan kyseenalaistettua.
Osallistuin tänään viimeistä kertaa Turun työväenopistossa pidetylle Meditaatio ja itsetutkimus -kurssille. Kuvittelin kurssille ilmoittautuessani, että kyseessä on perinteinen meditointitunti, jossa etsitään jotain syvempää olotilaa henkisten harjoitteiden kautta. Kurssi oli pikemminkin henkiselle epämukavuusalueelle astumista, minäkuvan riisumista ja ajatusten alasampumista. Kuka on minä? Mitä on ennen minää? Mitä ajatukset ovat, mistä ne tulevat, kuka ne havaitsee? Tässä vain osa tiukoista kysymyksistä, joita kurssilla käsiteltiin.
Osa kurssilaisista ei kestänyt minäkuvansa kyseenalaistamista, sitä, että mitään minua ei ole, vaan että henkilöys on egon harhaa, ja lähtivät kurssilta kuvaannollisesti ovet paukkuen haukkuen sitä huuhaaksi. Miten niin minua ei ole olemassa? Miten niin elämä on muka täydellistä juuri tällaisena kuin se nyt sattuu ilmenemään? Mutta jos ei ole tottunut katsomaan asioita aivan eri lähtökohdasta kuin mihin on tottunut (minä olen, minä ajattelen, minä tunnen), se voi olla uhkaavaa. Minäkuva voi olla aikamoinen vankila, samoin kuin koko ajan jatkuva paremman elämän tavoittelu. Entä jos kaikki mitä on tarjolla onkin vain tämä tässä ja nyt? Raakana, keskeneräisenä ja mielestämme kovin epätäydellisenä.
Osa meistä elää koko elämänsä himmennin päällä, uskoen elämäntarinaansa, sen yhteen ja ainoaan totuuteen, niihin kerroksiin, joita lamppumme päälle on kasattu (oli kasaaja sitten minä itse tai ne muut). Osa sen sijaan alkaa miettiä, voisiko lapsuuden taikavoimat saada takaisin ja ihmetellä elämää joka päivä uusin silmin. Sädehtiä, elää juuri tätä hetkeä vapaana määritteistä, rooleista, kertomuksista ja kokemuksista. Kaikkivoipaisena, kirkkaana ja pelkistettynä. Hei, minä osaan! Minä voin ja pystyn! Ja minähän olen! Vapaa kaikesta ja vapaa kaikkeen.
Tälle "kiukulle" olen usein hymyillyt aikuisempana. Harvinaisen selkeää itsetutkimusta siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa!
Minulle on täysi mysteeri miksi olisin halunnut pyykkäriksi (en edes omista pyykinpesukonetta) tai miksi muut olisivat luulleet minua tulevaksi laulajaksi. Ilmeisesti tykkäsin laulella itsekseni, ainakin Katri-Helenan Puhelinlangat laulaa oli automatkojen repertuaarissani. Kunnes kerran tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, että laulamiseni aiheutti hilpeyttä etupenkillä. Laulaminen loppui siihen.
Jos kissankellosta nykäisee, tuleeko sieltä taikavoimia?
Ihminen jää usein sairaskertomuksensa uhriksi ja siihen kiinni. Siksikin itsensä tutkiminen tyhjältä pöydältä tekee oikein hyvää. Sairas? Miksi? Kuka niin sanoo? Aika antaa silmälasit, joiden kautta asiat joko värittyvät ruusunpunaisiksi tai kirkastuvat kokonaan, niin ettei laseja enää edes tarvitse.
Ystävällisin terveisin
Virpi Karjalainen
P.S. Omat lapsen taikavoimasi löydät tästä linkistä.
Liity postituslistalleni!