Kirjoitin jo aikaisemmin ahdistuneesta olostani lähestymässä olevan isänpäivän johdosta. Jostain syystä tämän kertainen isänpäivä on minulle paljon tavallista merkityksellisempi. Kello on täällä minun talvikolossani 5 aamulla eli melko lailla täsmälleen vuorokauden alku kotimaassani Suomessa. En saanut enää nukuttua. Isyys herätti minut kirjoittamaan. Kirjoittaminen on minun intohimoni ja kohtaloni. Kiitos siitä isälleni ja äidilleni, jotka ilman mitään tarkempaa ajatusta tai suunnitelmaa minun elämäni kulusta sinkosivat minut tähän maailmaan jo yli 60 vuotta sitten.
Vaikka kuka mitä muuta väittäisi, niin siihen ne lapsen elämään vaikuttamisen mahdollisuudet sitten suurimmaksi osaksi päättyvät. Minä ja moni muu on menettänyt lapsensa kätkytkuoleman tai jonkun muun tapahtuman vuoksi aivan liian pian syntymän jälkeen ja niin monille sama tapahtuu jo ennen vauvan fyysistä syntymää. Lapsen elämä tai kuolema ei ole siittiön ja munasolun kohtaamisen jälkeen meidän käsissämme, eikä usein silloinkaan. Kun sielu päättää tulla tähän maailmaan, niin kyllä se keinonsa keksii ja vastarintamme murtaa.
Eräässä viisaassa ja tunnetussa runossa kerrotaan jotain tähän tapaan. ”Lapset eivät ole teidän lapsianne, vaan Jumalan lapsia.” Vanhempana olen jousi, josta uusi elämä tänne maan päälle ammutaan, halusinpa sitä tai en. Jousena olen sellainen kuin olen. Joskus vahva joskus heikko. Nuolet lentävät kauemmas tai lähemmäs, korkeammalle tai matalammalle. Samassa runossa mainitaan, ettei kukaan meistä jousista voi tietää nuolen suuntaa tai korkeutta, eikä vaikuttaa siihen millään muulla tavalla, kuin olemalla nöyrästi ja vahvasti juuri sitä mitä on.
Minun isäni ja äitini olivat itsekin vielä lapsia minut saadessaan, mutta hyvin tämä nuoli on matkaansa taittanut. Isäni ei syntymäni jälkeen taakseen katsellut, eikä taatusti apua pyytänyt vaikeimpinakaan aikoina sen paremmin taloudellisesti kuin muutenkaan. Isältään hän peri muurarin geenit jotka vielä minuunkin asti kantoivat, mutta 15 vuotiaasta lukien hän elätti ensin itsensä ja sitten perheensä omalla työllään, ahkeruudellaan ja sinnikkyydellään. Minua siunattiin vahvalla jousella. Joskus tuntuu, että liian vahvalla, nuoleen verrattuna.
Elämäni aivan sieltä syntymästäni lukien oli erilaista, kuin vanhempani osasivat odottaa. Valvoin yöt vatsakipujen kourissa ja kuulemani mukaan ainoa minulle öisin kelvannut paikka oli isän syli hänen kävellessään pientä ympyrää äitini vanhempien pienessä makuukammarissa. Sittemmin herkkyyteni ilmeni yökasteluna, housuun kakkaamisena ja monin muin hermostuttavin tavoin. Isäni kantoi kirjaimellisesti vastuuta minusta jo vauvasta alkaen ja siksi on ymmärrettävää, että mopo karkasi käsistä, eikä tuo vastuun kantaminen tahdo vieläkään hellittää. Ehkä se on yksi syy siihen, että tapaamme melko harvoin.
Nyt olen itse isä ja minua on siunattu äärimmäisen itsenäisillä lapsilla, jotka ovat sinkoutuneet aivan käsittämättömiin suuntiin ja luojan kiitos, kaikkien odotusteni ulottumattomiin. Voin vain seurata heidän lentämistään lähempää tai kauempaa ja luottaa siihen reittiin, jonka he valitsevat. Suurin ja samalla koettelevin omalta isältä saamani oivallus on olla puuttumatta lasteni elämään tai heidän tekemiinsä päätöksiin, ellei sitä pyydetä. Autan toki ja tuen mahdollisuuksieni mukaan, mutta vastuuta heidän valinnoistaan en toivottavasti koskaan enää yritä ryöstää itselleni pienimmältäkään osin.
Toivon, että minun luokseni on helppo tulla, silloin kun siltä tuntuu ja on helppo olla tulematta silloin kun ei mitään tarvetta ole. Isänpäivä ei ole poikkeus tästä käytännöstä. En vielä tiedä toivotanko isälleni hyvää isänpäivää. Emmehän me muutenkaan soittele toisillemme. Yksi velvollisuussoitto kerran vuodessa tuntuu väkisin kornilta ajatukselta. Minulla on maailman paras isä ja maailman paras äiti. Ei tämän totuuden toteamiseen isänpäivää tai velvollisuussoittoja tarvita. Pienille lapsille isänpäivä on varmasti ihan kiva juttu, mutta nyt varttuneemmalla iällä siinä ei ole oikein mitään ideaa ainakaan lapsen roolissa vietettynä. Papan roolissa vietetty isänpäivä on ihan hieno juttu.
Omille lapsilleni haluan antaa vapauden, vain hyväksyä minut sellaisena kuin olen joka päivä samalla tavalla. Saa soittaa, saa kiittää, saa pyytää apua, saa tulla käymään. Isänpäivänä minut saa hyvällä omalla tunnolla unohtaa ihan kokonaan ja samoin kaikkina muina päivinä, jolloin omassa elämässä riittää tarpeeksi tekemistä ilman isääkin. Minun muksuillani tekemistä tuntuu riittävän ihanan kiitettävällä tavalla, eikä isälle ole juurikaan kysyntää. Silloin, kun on, olen mielelläni käytettävissä.
Soitin sitten kumminkin isälleni ja lapsilleni, jotka satuin saamaan kiinni. Ei se sitten lopulta niin kornia ollutkaan, vaikka mentiin lyhyellä kaavalla. Olen nyt muuttanut mieleni. Isänpäivä on sittenkin ihan hyvä juttu. Onnea kaikille isille!
Juuri nyt olen ylpeä ja onnellinen sekä isästä että äidistä omista lapsista puhumattakaan. Olen ylpeä myös itsestäni isänä ja miehenä, joka edelleen kulkee omia polkujaan.
Liity postituslistalleni!