Oon mä kiitollinen siitä mitä mulla on, ihan vilpittömästi. Ja mä osaan arvostaa sellasta "kaurapuurorakkautta"
(
2. huoneessa)... Enimmäkseen mun arki ja elämä on HIRVEEN tavallista. Mun mieli sen sijaan ei ole ihan tavallinen. Mulla on sellanen ajatusmaailma/toimintamalli elämässä, mihin liittyy maanis-depressiivisiä / ADD -piirteitä (keskittymishäiriö ilman "ulkoista" ylivilkkautta). Perheenjäsenellä onkin diagnoosi tuohon jälkimmäiseen, mutta koen et pärjään elämässäni ilman diagnoosia tai lääkitystä, vaikka välillä aloitankin kymmentä projektia yhtäaikaa ollen vähä vauhdikkaampi ja välillä menee viikko niin että nukkuisin vaan ja kaikki on tahmeeta. Oon huomannut, että mulla auttaa vain se, että koitan toimia rutiinin omaisesti kaikessa, koska VAIKKA ne rutiinit on mun suurin inho, on ne myös mun pelastaja. Ja koen et mun oireilu on ns normaalin herkän ja luovan ihmisen elämää.
Juhliminen ja alkoholi saa mut pois raiteiltaan, samoin kuin liika vapaalla oleminen tekemättä mitään. Silloin ahdistun, muutun levottomaksi tai lamaannun ja vellon synkässä olossa.
Joskus tuntuu todella hassulta, että kaikista näistä mun "ongelmista" huolimatta mulla on toimiva koti, ammatti jossa on paljon vastuuta, hyvä mies ja lapset. Ja se kaikki on hallussa. "En ole mikään prinsessa, joka tarvii pelastaa. Olen kuningatar ja minulla on koko tämä paska hallussa!". Tietty mä iän myötä olen muuttunut päättäväisemmäksi ja teen asioita saavuttaakseni jotain, en enää käy ihan niin tuulella kuin aikaisemmin... Mut kyl mä edelleen meen paljolti vain vähä kuin virran mukana ja annan intuition ohjata kaikessa.
ja mä ollaan niin vastakohdat tosi monessa asiassa. On oikeastaan todella outoa, että me ollaan yhdessä. Silti meillä on jotenkin saumaton yhteistyö. Mä todella tarvitsen jonkun, joka luottaa muhun noin sokeesti, siitä huolimatta että se tietää minkälainen mä olen. Tää viittaa nyt mun juhlimiskäyttäytymiseen ja ihastumistaipumukseen. Mut hänellä onkin tosi hyvä itsetunto. Samaa en voi sanoo itsestäni.
