Olen tässä tullut miettineeksi tänään, että en ole pitkään aikaan analysoinut sitä mikä olen, miksi, katsonut suurennuslasin läpi jokaista soluani etsien vikoja ja parannettavaa. Olen lähinnä valunut päivästä toiseen ja keskittynyt siihen mitä teen ja yrittänyt upota siihen. Tuo lapsi on aika hyvä (monestakin syystä <3), mutta erityisesti siitä, että on pakko ottaa elämään sellainen vähä vähemmän oman navan ympärillä pyörivä asenne.
Hän on mulle esimerkki siitä, miten tässä hetkessä eletään ja miten hyväksyttävää onkaan se että on juuri sellainen kuin on luonnostaan ominaispiirteineen, kiukutteluineen, hymyineen ja kaikkineen.
Lasta ei voi olla rakastamatta, vaikka hän juoksisi karkuun kesken vaipanvaihdon ja istahtaisi lattialle kakkapyllyisenä. Tai huutaisi pää punaisena kun ei saa sitä mitä tahtoo. Hän on oikeutettu olemaan juuri niin konstikas ja monimuotoinen kuin on. Hän on herättänyt minussa ehkä yhä vahvemman kyvyn pysyä tyynen rauhallisena ja hyväksyä elämän kulun. Kaikki ei ole niin tarkkaa ja vakavaa. Kaikkea ei tarvitse suunnitella ennalta. Voi improvisoida ja ilman improvisoinnin taitoa onkin oikeastaan aikamoisessa pulassa tuollaisen tahto-ikää lähestyvän jäärä-pässin kanssa. Minä luotan sokeasti siihen että hän on kiitollinen ja rakastaa minuakin juuri tällaisena kuin olen. Hän ei katso minua koskaan arvioiden; hän ei vertaile minua mihinkään. Sekin, että hän näkee minut suihkussa alastomana ja näyttää joka kerta nauravan ja olevan huvittunut kun näkee minut alastomana, on saanut minut suhtautumaan omaan vartalooni paljon lempeämmin.
Kyllähän se lapsi siis on minulle yksi suurimmista peileistä mitä koskaan olen omistanut ja valaissut minulle hyvinkin näyttävästi ne asiat, missä olen pelokas ja epävarma, mutta samalla hän joka päivä muistuttaa minulle miten jokainen meistä on pohjimmiltaan se maailman rakastettavin "lapsi", joka nimenomaan saa olla juuri sellainen kuin on, ilman mitään kritiikkiä.
Aikaisemmassa elämässäni olen kuluttanut paljon aikaa pakkomielteilyyn milloin mistäkin asiasta. Olen hionut itseäni joksikin muuksi lähinnä ulkoisin keinoin monella eri tapaa. Minulla on ollut valtavasti riippuvaisuuksia ja toki niitä on edelleen - suhteeni niihin vain on väljähtänyt ja vähemmän pakonomainen. En ole enää niin mustavalkoinen siitä, että minun tarvitsisi ihan pakosti saavuttaa se ja se asia ja näyttää siltä ja tältä. Enkä niin usein ole siinä toisessa ääripäässä, jossa olen kaiken luovuttanut ja haluton enää yrittämään. Minulla on tavotteita itseni suhteen, mutta muistan olevani arvokas juuri nytkin, kun en ole vielä saavuttanut sitä tavoitetta.
Elin vuosia haluten painaa tasan tietyn kilomäärän, minulla oli tapana jättää juomalasista aina sentti juomaa juomatta ja leivistä reunat syömättä, asettelin ruuat tietyllä tapaa lautaselle. Vasta vuosia myöhemmin olen jostain lukenut näiden olevan anoreksian oireita. Painoni ei koskaan ollut anorektisissa lukemissa, mutta syömisrituaalit olivat minulle tapa kontrolloida jotain ja olin maailman onnellisin ihminen kun tiesin olevani seurassa jossa painan vähiten, tunsin olevani muita paremmassa elämänhallinnassa silloin.
En enää haikaile laihuutta, enkä mitään lihaskimppukroppaa, vaan terveen, hoikan, sopivasti lihaksikkaan vartalon tahdon jonka sisällä asuu itseensä tyytyväinen nainen, joka tajuaa että kilo sinne tai tänne ei oikeastaan vaikuta millään tapaa mihinkään. Se mitä pään sisällä ajattelee ja sydämessä tuntee, tekee ihmisen eheäksi ja terveeksi, eheys ja terveys edistää onnellisuutta, onnellinen ihminen pärjää elämässä ja on turvallinen ja hyvä esikuva lähellä oleville ihmisille.
Olen jotenkin "luovuttanut" taisteluni olla jollain tapaa täydellinen. Aina joku on minua enemmän tai vähemmän KAIKKEA ja sen ei ole väliä, koska elämän yksi kauneimmista asioista on monimuotoisuus. Olen yksi palapelin palanen juuri tällaisena ja pelkkä olemassaoloni jo tavallaan täyttää sen tehtävän, koska ihminen kyllä luo oman elämänsä juuri niin sellaiseksi kuin sen on tarkoitus olla, kunhan ei murehdi liikaa, heittäytyy innokkaasti ja muistaa olla utelias ja lempeä, välillä saa olla tosi tylsäkin ja ja siivota huolimattomasti.
Joo, sellaisia.
Mutta kato, Aaviisuinenkin täällä!
Kiva nähdä vanhoja tuttuja...
