suurin silmin maailman pahuutta ihmettelee
kivuliaasti aikuiseksi kasvaa
haluaa vain tarpeeksi vahvuutta
että omat jalat kantaa jaksaisivat
että omat siivet lentää osaisivat
unelmat haudattuna yritän jatkaa elämää
rikkirevittynä pieni sydän yrittää sykkiä
ilman haaveita, ilman toiveita, ilman naurua, elämää
ms.ronya ....poimin " pienen lapsen pelon " ... otan sen käsieni lämpöön - hellästi silitän vapisevia siipiänsä- katson suuriin vilpittömiin silmiinsä - painaen varoen lähelle rinnassani sykkivää sydäntä ~ja kerron sille tarinan tään :
NÄEN ITSENI SINUSSA
Olen tässä lähelläsi elämän matkalainen.
Jos
nyt
käännyn
on takanani tie
elämän matkalaisen.
Istahdan kanssasi hetkeksi
sulkien silmäni
avaan sydämeni.
Ja näen.
Siellä hän,
vasta polkunsa alkupäässä.
Silloinkin jo hän
oli elämistä
kaksin käsin maistanut.
Sydämensä vasta hitusen verran
jäässä.
Kun oli rakkaus
ensimmäisen kerran
hänet hylännyt-
on yksin hän siellä nyt.
....tarina alkaa oikeastaan vasta tästä
kuuntele hiljaa - pidä minua kädestä.
Tuuli heilutteli
mekon helman kukkarimpssuja
kun hän reppuunsa keräili muistoja.
Evääksi matkalle tälle,
koko elämänsä kestävlle.
Kotipihansa penkillä istuen,
kului hetket viimeiset lapsuuden.
Sinne ne menivät reppuun muistot
- sikin sokin '
sopivasti lomittain
ilot ja surut
unelmat pettymykset onnenmurut
Alimmaiseksi salaa livahtivat ne arimmat
rakkaiden menetykset - kipeimmät hylkäykset.
Niin vei tie matkalaista.
Joskus edessä näkyi
vain kapea kaista.
Kadoten sekaan polkujen uusien~
TÄÄLLÄ MINÄ OLEN - OLEN IHMINEN;
Hän joskus huusi taivaalle katsoen.
Joskus saattoi kivinen kaiku vastata.
Vaan sitä ei tyttönen huomannut kuunnella-
Miksikö?
Oli helpompi tie
itseään paeta.
Reppu kulki huomaamatta mukana.
Sisältö pinallisesti - ainakin - sovussa.
Vaan hetkenä hiljaisena alkoi ilon kapina.
Olihan se joutunut
melkein alimmaiseksi
tyynynänsä ollen ne menetykset - kipeimmät hylkäykset.
Siellä ne repussa lopulta aloittivat sen
tuskallisten muistojen selvityksen.
Nostaen ylös myös sen kaikkein alimmaisen - kipeän hylkäyksen
rakkaimman ihmisen menetyksen.
Sillä hetkellä....
Jotain päättyi
kun tunne uusi
nousi päivänvaloon.
repun reunalta se sujahti ulos -
huutaen suuren HALOON
valolle, väreille, ihmisille ......
Kun nyt käännyin ~kohtaisin sinut.
Sinäkin vasta polkusi alussa.
vain repaileiset muistosi mukana kassissa.
Olit hiljainen ja väsynyt.
sinut saan syliini sulkea nyt.
Kertoa - ettet ole yksin matkalle lähtenyt.
hiuksiasi saan silittää.
Kun poskellasi kyynel kimmeltää
hymilen sen pois.
Jalkaasi laitan sukat.
ne luottamuksen lämpöä silmukoissaan kantaa.
sulle hetkeksi unen turvallisen antaa.
unisadun laulan hiljaa,
saat syliini nukahtaa,
kuunnella turvassa maailmaa.
Olen läsnä tässä,
osana sun rikkinäisessä elämässä.
koetan koota palasesi yhteen.
hitaasti se käy......
Paloja puuttuu,
jotkut jo reunastaan rikkirevenneet.....
Silmissäsi on jotain niin tuttua.
Katson niissä hahmoa.
Lopulta tunnistan hahmon sen.
on hän itseni näköinen.
Näen itseni ~ sinussa.
Saan kokea
kuinka hyvältä tuntuu silitys,
sylin lämpö
toisen ihmisen läheisyys - ihmisyys.
Katkeamaton on kohtaamisten ketju.
näen itseni sinussa.
vain uudemmassa valossa nyt
En olekaan matkallani eksynyt.
Niinkuin et sinäkään - vaan olemme tässä
läsnä toistemme elämässä
pienen hetken - tovin.
Kiitos että saan sinua rakkaudellani koskettaa - kuuletko minun sydämen - se pamppailee kovin.
Eheämpänä voit matkaasi jatkaa -
uudet ihmeelliset seikkailut sinua odottaa
usko ja luota vaan
itseesi - maailmaan.
*******
Kirjoitin tämän aikana jolloin olin työssä lastenkodissa - ja lapsille ja nuorille siellä iltaisin ja öisin kertoilin tarinoita kun "unisukkia" silittelin levottomiin jalkoihinsa ja pyyhin poskiltansa kyyneleitä ..... Kiitos ms.ronya - sinun kirjoituksesi sai minut muistamaan tämän omani ja "etsimään sen repustani" - olikin jäänyt sinne alimmaiseksi - ja nyt nostin sen päivänvaloon....

t. aaviisuinen