Huoh. Täällä päin on niin masentavat tunnelmat. Lähipiirissä kuolemaa ja hajaannusta, ystävät eivät ole sitä mitä luuli heidän olevan, perheessä ristiriitoja ja koko ajan vain sattuu.
Transiitteina tänään menossa
. Yritin ehdottaa apuani hautajaisten järjestelyssä, koska en halunnut, että yksi henkilö joutuu tekemään kaiken yksin, mutta kaikki kääntyikin omituiseksi ja yhtäkkiä huomasin olevani syytettynä motiivieni valheellisuudesta.
Samaan aikaan niin naurettavaa ja satuttavaa.
On ystäviä, jotka huolehtivat ja välittävät. Ja sitten on niitä, jotka ottavat yhteyttä kun lukevat facebookista taas hymyileväsi. Mikä hitto ihmisiä vaivaa? Tätä olen kysynyt itseltäni niin monta kertaa. Kuinka monta kertaa minun on autettava jotain toista, ennen kuin se joku auttaisi minua? Pitäisikö vain kestää tätä ihmisten heikkoutta ja ymmärtää - elämä on vaikeaa ja vaikeuksiin suhtautumien hankalaa - mutta missä vaiheessa ihan oikeasti mitta on täynnä? Missä vaiheessa mennään sellaisen heikkouden puolelle, että sitä ei tarvitse enää katsella ja missä kohdassa pitää vielä yrittää ymmärtää?
Nyt alkaa tuntua, että oma mittani alkaa olla täynnä.
Välillä tuntuu siltä, että olisi helpompi olla yksin ja kuvitella, että "jos elämässäni olisi tärkeitä ihmisiä, he huolehtisivat kyllä", kuin olla seurassa ja huomata, ettei kukaan huolehdi. Onko yhdessä olo mitään, jos on lopulta kuitenkin vaikeuksissakin aina vain yksin?
Huomenna näyttäisi olevan paremmat transiitit - ehkä fiiliskin on sitten parempi...
