Nyt tulee tunteenpurkaus:
Meillä on taas jumalaton tappelu käynnissä.. Mutsi hakkaa tota ovea. Noh, mä olen turvassa siihen asti kun se ovi pysyy lukossa. Lohduttavaa. Kai se on kohta taas pakko karata ikkunasta..
Yllättävän kuluttavaa elää koko ajan peläten. Masentavaa kun ei kotonakaan voi olla rauhassa tai huoletta. Siis mä en muista millon viimeks olisin nukkunu kotona niin, ettei mun huoneen ovi olis lukossa tai milloin olisin muuten vaan tuntenu oloni turvalliseksi.
Viimeksi syötiin yhdessä koko perheen kanssa jouluna. Meidän perheessä ei keskustella, ei neuvotella, ei vietetä aikaa yhdessä, ei tueta, ei auteta, ei kannusteta, ei välitetä. Tai no, kyllä mun
-veljestäni huolta pidetään, mamin poika kun on. Faija ei uskalla sanoo mitään vastaan, vaikka sekin on epäsuorasti myöntänyt, ettei ihan tasa-arvoisesti tää mun tyrannimutsini kohtele mua ja veljeeni. (Poika saa kaiken, vaikkei tee mitään. Se kitisee hetken niin mutsi antaa periksi. Jos mä taas alkaisin inttämään vastaan tai ruinaamaan jotain, niin se vetäis päin näköä.) Ajatus siitä, että lennän kahen vuoden päästä pihalle ja saan selvitä yksin, tuntuu nyt luksukselta.
Kävin tammikuussa kuraattorin juttusilla kun meni sen verran huonosti, että koulunkäynnin sijaan painuin jonnekkin vetämään ties mitä. Kuraattori alotti vaan ainaisen jäkätyksen murrosiästä ja teilas mun kommentit miettimättä niitä. Se päivä oli torstai, lauantaina kummisetä haki mut poliisiasemalta. Empä mä muuta muista. Ei mulla nyt mene niin huonosti, että palaisin samoille teille kuin sillon, mut mua pelottaa että jos tipun taas.
Mul on ollu tapana ettii mutsin käytöksen syyt musta itestäni. Okei, mä olen veemäinen, väitän vastaan, haistattelen, mutta mä en sitä ihan tyhjästä aloita. Jos "keskustelu" alkaa niin, että mutsi aloittaa huutamaan (otetaan nyt tää perinteinen) "Sä oot kyllä oikee lehmä! Makaat täällä vaan päivät pitkät."
- oma mutsi haukkuu lehmäksi (ämmä ja muut idiootista kusipäähän on myös suosittuja)
- tuon kommentin lauottuaan painui keittiöön syömään ruokaa, jonka mä olin tunti sitten väsännyt.
Niin eikö tässä hommassa oo nyt joku aukko?
Oon tajunnu, että syyllistän itteeni ihan turhaan. Moon miettiny niin monet kerrat, että pilasinko mä mutsin elämän jotenkin kun synnyin? Olinko mä vaan joku vahinko? Mitä pahaa mä oon saanu sille naiselle aikaan pelkällä olemassaolollani? Noh.. Onhan se kerran sanonu toivoneensa, ettei mua olis syntynytkään.
On se sanonu paljon muutakin, kuten että mua saa aina hävetä kun ollaan jossain, mun pitäis olla sitä ja tätä, kuinka hän oli mun iässään sellainen ja sellainen. Voisko joku sanoa otanko mä vaan vähän liian helposti itteeni? Tätä on kyllä jatkunut jo ainakin viis tai kuus vuotta, että ei nää mun tuntemukset ihan perättömiä voi olla.
Mä oon aina niin kateellinen, kun kaverit puhuu äideistään. Kuinka ne anto taas huntin shoppailureissua varten, kuinka he olivat eilen jutelleet pitkän aikaa kaikkea pojista koulunkäyntiin samaan aikaan kun laittoivat yhdessä ruokaa.
Kaipaako mun leijonan luonteeni vain vähän huomiota? Ehkä. Onko tää vaan sitä murrosikää? Ehkä. Mutta mä en jumankauta voi sulattaa sitä, kun mua vedetään päin näköö, mut jyrätään ilman perusteita, mua ei kuunnella. Koko ajan pitäis kääntää se toinenkin poski, mutta entä kun sitäkin on jo lyöty?
Mä oon oikeessa elämässä tottunu pitämään suuni kiinni ja näin anonyymisti kirjoittamalla tää tunteiden purkaminen ei aiheuta turpaanvetoja ainakaan fyysisesti. Henkisestihän mä olen kova, joskus vähän liiankin kova, raskaansarjan mestari. Siksi mun on helpompi purkaa tätä pahaa oloani tänne. Mä oon yrittäny puhuu mutsille, mut se ei kuuntele. Mä oon yrittäny puhuu faijalle, mut se käskee puhuu mutsille. Mä oon puhunu mummin kanssa, joka on huomannut myös, että mutsi kohtelee mua aika kylmästi. Niin ja kuraattoristahan kerroinkin jo. Serkkupoika majoittaa mua joka toinen yö kun en voi jäädä kotiin nukkumaan. Poikaystävä ja sen perhe olis valmiita vaikka heti siihen, että muuttaisin niille, mutta nyt mulla menee sen poikaystävänikin kanssa vähän huonosti. Ja niinkuin mainittu, mä pelkään, että tipahdan taas ihan totaalisesti. Sitä mä en enää kestäis.
P.S. (Jos) hävitin näillä angstisilla kommenteillani tuvan iloisen ilmapiirin, pyydän anteeksi.
