Hei tupaan! Onnea sankareille; syntymäpäivä- nimppari- ja elämänsankareille!
Mietin elämää näin yömyöhään. Olen sairaslomalla, joten on aikaa kukkua yöllä.
Mitä elämä oli 10 vuotta sitten? Paljon etsimistä, tietynlaista levotonta tuskaa ja odotusta että jotain tapahtuisi, epävarmuutta mihin suuntaan, tapahtuuko mitään, tuleeko ketään, mitä minusta on tulossa, kuuleeko kukaan?
Etsimisen vuodet olivat pitkiä ja sisälsivät draamaa, sisäistä ja ulkoista.
En voi sanoa olevani millään tapaa valmis ihminen, muutun hölmömmäksi ja leppoisammaksi, enkä enää niin hirveästi välitä missä olen ja mihin menen seuraavaksi, mikä minusta pitikään tulla jne.
Tosin olen jo jotain. Olen kaiken kokemani, tuntemani ja ajattelemani summa.
Tasapainoa pitää yllä tällä hetkellä suurensuuri rakkausvoima. Pian 3v. ja 5v. Minä kannan heitä paljon mutta enemmän he kantavat minua. Minun päiväni kuluvat vauhdilla. Metsästän parittomia sukkia pyykkikorin pohjalta, imuroin kilon riisiä ruokapöydän alta kun pienet jalat jo ruuan jälkeen juoksevat kohti uusia leikkejä, silloin saatan ähistä ja puhista turhautuneena. Saan primitiivireaktion lapsen uhmakohtauksen kestäessä ja heittäydyn lattialle hetkeksi kiljumaan, jonka jälkeen kaikki on taas hetken päästä hyvin ja halataan. Elämä on värikästä ja meluisaa. Paljon kikatusta ja kiukkuja. Annetaan tunteiden tulla ja mennä! Kotimme on sekametelisoppa. Kotona olen lapsellinen hössöttäjä. Ja aikamoinen lässyttäjä. Äitinä olen enemmän lepsu kuin tiukka, filosofiani on opettaa lapselle miten kiipeillään märällä kalliolla varovasti sen sijaan että kieltäisin menemästä kalliolle koska siellä on märkää. Menen mukaan kiipeilyyn ja tunnen jännityksen! Kuka liukastuu ensimmäisenä, hihihii!
Töissä hoidan monisairaita ihmisiä ja saan kohdata paljon primitiivireaktioita sairailta kuin heidän omaisiltaan, silloin olen täysin eri ihminen kuin kotona; tyyni ja asiallinen. Teen hommat kurinalaisesti ja järjestelmällisesti, en finksinfonksin kuten kotona. Naama peruslukemilla ja hermot nollassa alan elvyttää elotonta. Joskus annan itsellenikin luvan vuodattaa muutaman hiljaisen kyyneleen, jos seuraan vierestä kuolemaa omaisten kanssa, mutta päällisin puolin koitan näyttää vahvalta ja olla silloin tukena ja ymmärryksen siltana kuoleman mysteerin ja omaisten ihmetyksen/pelon/surun/tuskan/helpotuksen välillä. Osaan olla kamalan diplomaattinen tilanteissa, joissa arkiminäni pimahtaisi heti. Ja olen tietyllä tapaa jämpti potilaiden ohjaamisessa, joitakin täytyy käskeä liikkeelle jotta he kuntoutuvat. Täytyy tietää raja ja tuntea ihminen; jotkut todella tarvitsevat näpäytystä omaksi parhaakseen ja kiittävät jälkeen päin vaikka olisivat ensin suuttuneet. Työkavereiden välillä olen puolueeton ja haluan pitää hyvä jätkä-ilmapiiriä, vaikka naisia ollaan.
On moninaista olla ihminen. Eri roolit samassa elämässä sopii kuin nyrkki silmään ja kaikille puolille tulee jokin käyttötarkoitus.
Siitä tulee yhtenäinen olo!
Ja jotenkin koen tarvetta jakaa tän teidän kanssa, koska osa teistä tietää ne vuodet jolloin haahuilin ja asuin täällä astrossa onnettomana t elämä muuttuis. Odotin sitä ihmeellistä suurta rakkautta ja tyttöä ja poikaa joilla parin vuoden ikäero. Sinistä omakotitaloa ja ammattiin valmistumista. Luulin, että mikään niistä ei koskaan tuu. Mutta ne tuli. Juuri kaikkine yksityiskohtineen. Ja mä oon joko ennalta nähnyt sen jo kauan sitten tai luonut sen todellisuuden, mut tosiaan, kaikki mitä toivoinkin, tapahtui.
Ehkä se ei kaikilla mee niin ja se tekee mut kyllä aika nöyräksi!
