Minulta tämä Saddam-"juttu", meni hiukan ohi, tai en siihen kiinnittänyt huomiota kovinkaan paljoa. Tästä kyllä nousee mieleen taannoinen Bin Laden"hässäkkä" ja se kohahdutti minua ja kosketti hyvinkin suuresti tunnetasolla jossain syystä.
Nuo tuntemukset joita Chandra kuvailit, ovat minulle tuttuja omalla tavallani. Minulle tulee aina tuo tunne, joka nousee jostain syvältä "primitiivin pimeydestä" valtaisalla voimalla, joka on sekoitus kauhistusta, käsittämättömyyttä, surua, vihaa ja voimattomuutta. Se tulee aina, kun omasta mielestäni kohtaan jonkin tapahtuman, jossa ihminen on asettunut "Jumalan asemaan". Yleensä väkivallan ja tappamisen edessä. Olkoonkin se fyysistä taikka henkistä. Osaltaan ehkä jotain omaa pelkoa, mutta osaltaan uskon sen kumpuvan myös sieltä ihmisyyden osasta, joka arvostaa ja kunnioittaa elämää.
Minä en myöskään ole seurannut tuota koko Saddamin 'historiaa', mitä nyt jotain uutisvälähdyksiä on väistämättä osunut silmiini, vaikken tuollaista mitenkään seuraakkaan. Joten en osaa minkään faktan pohjalta asiaa spekuloida, mikä kellekin olisi oikein tai väärin.
Että ihan tunnepohjalta kaikki näkemykseni lähtee. Tässä tapauksessa.
Kuolemantuomio on minusta sanan varsinaisessa merkityksessä
kuolemantuomio eli kysymys ei ole rangaistuksesta, mikä monasti on ihan paikallaan, jos ihminen ei itse kykene lähestymään omaatuntoaan ja kohtaamaan syyllisyyttään. Tuomio ja kuolema on asioita, jotka sitten kiikkuvatkin siinä rajoilla, kuuluvatko enää ihmisen toimivallan alle. Minusta se ei ratkaise mitään, että riistää jonkun toisen hengen. Enkä koskaan itse kykenisi moista takkaa harteillani kantamaan, että tekisin päätöksen siitä, milloin jonkun on aika päättää päivänsä.
Ja kuten tuossa on jo kirjoitettukin, aina on astumassa uusi vallankäyttäjä seuraavan saappaisiin.
Minulle on jäänyt mieleen eräs lukemani kirja jossa sanotaan, että "Rikollisen syyllisyyden tyhjäksi tekeminen näkemällä hänet olosuhteiden uhrina, riistää häneltä ihmisen arvon. On ihmisen etuoikeus tulla syylliseksi. On myös hänen vastuullaan voittaa tuo syyllisyys ja kantaa siitä vastuu. Se, että pidämme vain ihmistä ehdollistumien ja ärsykkeiden summana, on ihmisen henkisen ulottuvuuden mitätöimistä ja siihen alueeseen ei kuulu ainostaan mikään "utuinen ykseyden ja rakkauden tunnekokemus" (<-mikä onkin kaukana todellisesta henkisyydestä), vaan sen yksi olennainen osa on myös vapauden ja vastuunton nivoutuminen yhteen kaikessa. Pandeterminismi on rikollisen alibi; hänen sisäiset mekanisminsa ovat vastuussa, eikä ihminen itse."
Ihan omin sanoin tuon tuohon muistin varassa naputin, että ei se kirjassa ole noin sekavasti esitetty.

(jooh, tietysti taas Franklia)

Olen itse kokenut tuon aivan saman lapsesta asti, kun olen seurannut tätä elämän menoa... tuon, miten ihmisen henkinen ulottuvuus voidaan teilata niin monella tapaa, myös siihen "hyvyyden kaapuun" peittäen, mistä johtuukin lievä kriittinen asenteeni tiettyjä asioita ja ilmiötä kohtaan.
Minusta tuo pätee hyvin laajalti kaikkeen ja tuota yhdistäisin mieluusti tuonne "suomalaisen heimonkin ketjuun".. ;)Ja moneen muuhunkin. Ihmiset saattaavat jopa paeta omaa henkistä ulottuvuuttaan, vedoten milloin mihinkin sisäiseen tai ulkoiseen
mekanismiinsa.
En malta olla vielä naputtamatta, kun nyt tähän ajauduin, että minusta oli ilahduttavaa lukea täältä jostain topicista (anteeksi, en nyt muista kirjoittajan nimeä), että hän katsoo syntymäkarttaansa ikäänkuin "ylhäältäpäin" eikä ole itse siellä sopassa mukana.

Eikä näin; "mää kun oon vaan täämmönen veskari, nii ei kai multa voi odottaa, että otan yksilöt huomioon, mää oon vaan veskari"