|
..Mutta pitkien talviöiden mittaajina toimivat taivaan tähdet, jotka vanhallelapille olivat paljon parempia ajantietoja kuin konsanaan pappien ja vallesmannien tikuttavat vehkeet.
Tähdet ja merkit taivahast’,
neuvovat meitä hartahast’
vanha lapinukko tiesi sanassakin muisteltavan, ja hän kyllä osasi paremmin selvitellä taivaan lukemattomien tähtien juoksua kuin kirjan monilukuisia koukeroita. Varsinkin vanhat ylilappalaiset olivat niin viisaita, että tiesivät kaikkien isojen tähtien nimenkin. Olisivatpa he heti ruvenneet kaipaamaan, jos yksikään tähti olisi joukosta kadonnut. Ja vanhat tunturimiehet ovat vieläkin oppaita taivaannastojen kanssa.
Pohjantähti, buahi-nasti, on koko taivaan vahvuuden napana, joka ei koskaan liiku minnekään. Se pisyy niin kuin se on on, ja aurinko, kuu sekä tähdet juoksevat sen ympäritse samoin kuin merennavan ympäritse kaukana pohjoisessa paljon vettä alituisesti kiertää ja juoksee.
Pohjantähdessä taivaannavalla riippuu komea seitsennastainen taugak pyörittäen pyrstöään ympäriinsä sitä myöten kuin päiväkin vaeltaa. Taivaannavoilla, lähellä pohjantähteä, majailee myöskin sarva, taivaan iso sarvipäinen hirvi. Mutta niin kuin maallisella hirvellä usein on ajajansa, niin taivaallisellakin suursarvalla. Sarvan rukattaessa ympäri taivaan avaruutta viuhtoo sen kintereillä kaksi sivakkamiestä, tsuiga-täddik, kummallakin vielä koira nuorassa mukanaan: pikku tähti kumpaisenkin ison tähden vierellä, toisella aivan lähellään, toisella hiukan etäämpänä. Eikä sarva näytä pääsevän pakoonkaan, sillä yksinäinen vanha akka, boares-galgu, on asettunut sen eteen peloittaakseen saaliin ajajien käsiin. Vanhalappi poropaimenessa ollessaan aina jännityksellä seurasi öistä sarvanajoa, ja kun sarva oli rukattanut tutun tunturihuipun liepeille, oli aina aamunkoitto alkamassa. Sarvan lähilaitumilla, keskellä avaruutta, majailee myös kaksitähtinen reiggik, kuitenkin yön kuluessa kääntyen länttä kohden ja asettuen aamukoitolla puoltapäivää vasten kohdakkain kuin kellonsoittajat. Samoilla korkeilla navoilla viettää iltayötään nieida-kärreg, neitojen kokous. Kuusin, seitsemin pieniä kauniita ja lempeitä yön tyttäriä istuu pikku parttiossa katsellen alhaalla ikävissään vaeltavaa tunturien öistä raitiotytärtä ja valvoen hänen kanssaan pitkää ja kylmää pimeyttä samalla hiljalleen hipuen ja painuen päivän noustessa länteen maan äärelle. Yön tietämöisissä vanha paimen näkee idän äärellä nousevan myös kolme onkimiestä, oagguk, jotka kantavat kädessään kiedda-vaddaa, käsisiimaa, pikku tähtiä kun on tähtikolmikon alla rivissä kuin ongensiimana. Mutta onkijain yläpuolella on jakta, useita tähtiä niin kuin mastona tahi vaa’an vartena kohoten pystyyn. Oagguk ja jakta ovatkin taivaallisia punnitsemislaitteita, jotka arvioivat taivaan menoa ja avaruutta. Joka yö pororaitio saa nähdä jaktan seisovan vakaana pystyssä, mutta oaggukin kallistuvan ja painuvan toiselle puolelleen sitä enemmän, mitä pitemmälle yö kuluu. Yön pimetessä ilma tulee yhä raskaammaksi painaen oaggukin vinoon.
Mutta aamunkoiton sanansaattajana kulkee ennen joulua kirkas ja kaunis guovsa-nasti, kointähti, joka niin kuin päiväkin nousee Siioninvuoren kautta. Mutta joulun jälkeen kointähti rupeaa jutaamaan päivän perässä kulkien yönilmoittajana ja heittäen aina viimeiset katseensa Lapin tuntureihin ja Siioninvuoreen. Suuren maailmansodan edellä nähtiin Lapin tunturimaailmassa yhtaikaa kaksikin kointähteä, vaikka toinen viimein katosi kokonaan. Muut tähdet eivät kyllä tykkänään katoa, vaikka ne lykkäävät itsestään pikku palasia niin kuin tulikipunoita vinkuen ilmaan. Nasti luhtso, poropaimen sanoo katselleessaan taivaan tuliviirun heittoa.
Taivaan avaruuksien vaeltaja on kummallinen kuukin, maano, joka vuoroin kasvaa ja vuoroin kuluu ja taas joskus menee vialle niin kuin päiväkin. Se on merkillinen taivaan valkeus, kun se loistaa vain pimeässä niin kuin jumalattoman ihmisen pahat työt, mutta päivällä ei jaksa valaista vähääkään. Mutta vielä merkillisempää on, että tällä pimeän yön kulkijalla on väkevä vaikutus ihmisiin ja eläimiin ja kaikkiin kuin maan päällä on. Kasvavan kuun aikana lappalainen hakkaa tarvispuunsa ja kiskoo koivun parkkinsa, koska ne silloin tulevat parempia, ja kasvavalla kuulla hän teurastaa poronsakin saadakseen makeampaa lihaa. Onpa uudenkuun aikana purtu porokin luja ja kelopäinen, kun taas kuluvalla kuulla purtu jää mätäsarveksi ja naamasarveksi, jopa kasvavalla kuulla maailmaan lähtenyt tunturilainenkin on paljon lujempaa tekoa kuin vanhallakuulla saatu sikiö. Mutta kuppaaminen pitää toimittaa vanhallakuulla. Silloin ei paha veri enää lisäänny, ja uudellakuulla veri juoksisi liian kovasti.
Öitä myöten kuu kiertää ympäri Lapin tunturimaata yhä ja yhä kadoten ja taas uudistuen. Kolmetoistakymmentä kertaa se vuoden mittaan loistaa täysin muodoin, ja kolmetoista kuuta päivän jälkeen mahtuu lappalaisenkin ajastaikaan, vaikka kuun nimiä hänelläkin on vain kaksitoista.
Samuli Paulaharju, Taka-Lappia, Toinen painos 1965
|
lepää.
ta tarpeeksi tallanneet, saa hetken ehkä tasoittua ja onkin IC:n vuoro, 27 
ja 
on syntymä 
tuo sen muutoksen, johon nyt valmistaudut... vaikka mäissä puuskuttaen 
(ja muistakin) viisauksista tuolla yllä. 
stellium. Ensi vuonna tulee tr. 
mitähän se sitten meinaa? Mutta oliko se hyvä vanhalla kuulla juuri siivota? Vai uudenkuun aikaan? No ihan sama, nyt on kuitenkin siistiä. 
