Sivuja: [1] 2 3
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Vaatimattomuus  (Luettu 14792 kertaa)
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
valonkantaja
Vieras
« : 15.09.2006 19:56:44 »

- No jaa... En mä nyt tiedä *punastelee* Olen mä kyllä aika paljon harjoitellut...
(Sanoo luonnonlahjakkuus, kun joku kehuu)

- Äh... Minäkö? Aijaa... Enpä ole moista huomannut mutta kiitos kuitenkin...
(Sanoo todella kaunis ihminen kun joku kehuu nätiksi)

- Ei se mitään, en mä paljoa vaivaa nähnyt, pientähän tämä...
(Sanoo joku, joka on tehnyt hirveästi töitä projektin eteen, oman osuuden lisäksi muidenkin osuudet)

Tulet vaivautuneeksi kun joku kehuu sinua. Menet aina salissa istumaan takariviin ja pyrit olemaan neutraali ja huomaamaton. Kun joku kysyy, osaatko tehdä jotain, vastaat että jonkin verran, vaikka olisit kyseisessä asiassa ilmiömäinen lahjakkuus.

Onko vaatimattomuus ominaisuus josta haluaisit päästä eroon vai onko se asia, johon olen itsessäsi tyytyväinen. Uhraudutko? Oletko liian kiltti? Vähätteletkö itseäsi? Saatko liian vähän kiitosta? Vai oletko nöyrä ja hyväsydäminen? Vai jotain siltä väliltä?

Missä on kultainen keskitie vaatimattomuuden ja itsensä liiallisen esilletuomisen välillä?
idiot2
tallennettu
*Alkmene*
Vieras
« Vastaus #1 : 15.09.2006 20:23:37 »

Todella hieno ja itselleni jopa ajankohtainen aihe. (pluto yhtymä nousumerkki esim)  Wink

Itseasiassa olen juuri käyttänyt tuon tyyppisiä vastauksia, joita tuohon esimerkiksi heitit. Tietysti nyt omiin elämän tilanteisiini sopivina, mutta sisältö sama. En kuitenkaan osaa teeskennellä kuin 'pakon' edessä. (ompahan tämäkin tilanne nopeammin ohi)
Silti olen koko ajan tiedostanut sen 'teennäisyyden' ja kokenut että 'myyn sieluni' samalla, jos nyt näin hassua kuvannoollista sanamuotoa voi käyttää.  Smiley
Olen aina tuntenut oloni vaivautuneeksi ihmisten seurassa, jotka ovat ns.'marttyyreja'.
Eli myös itseni seurassa, jos näin olen käyttäytynyt.  Cheesy
Sinällään se on ollut rankkaakin tietyllä tapaa, koska olen sen aina tiedostanut ja nähnyt koko ajan tuon käyttäytymismallin läpi, niin itsesäni kuin muissakin.

Olen kyllä tuosta kaikesta kasvanut jo todella paljon vuosien varrella, en mene istumaan 'takariveihin' Wink Ja avaan kyllä suuni tarvittaessa. Koen olevani 'hyväsydäminen' joka tapauksessa, osaan vastaanottaa kehuja tai en. Uhrautuja tyyppiä en ole tainnut toisaalta olla koskaan. 
Mutta sen voin näin jälkikäteen todeta, että tekosyitä olen keksinyt aivan valtavasti tälle käyttäymiselleni, mitä minulla on ollut ja mitä on. Niistä voisi vaikka kirjoittaa kirjan. :Smiley

Se mihin vedän rajan missä menee aito itsekunnioitus ja mistä alkaa epävarmuudesta johtuva pöyhkeily... sitä on vaikeaa sanallisesti määritellä.
Ehkä siihen ei silloin koskaan liity mitään vertausta mihinkään suuntaan taikka toiseen. Itse ei ole 'huono taikka hyvä' suhteessa mihinkään ulkoiseen.

Kiitosta koen kyllä saaneeni aina ihan tarpeeksi. Vaikka kyllä siitä tulee silti aina ihan 'hyvä mieli'.  buck2

Tyhmempää kyllä koen monasti 'esittäväni' mitä olen, sillä jotenkin olen saanut sen väännettyä niin, etten halua loukata toista osapuolta, joka neuvoo ja ohjeistaa minua josssain.  Grin
Mutta kysehän on siitä, että minä itse kuvittelen, että se mitä tiedän, on jotain kovin viisasta, vaikkei se kenestäkään muusta ole. Siksi siis kynnys kertoa kaikki mitä tietää, on oma suuri illuusio ja harha omasta tietämyksestä jollain alueella.  coolsmiley

 crazy2

tallennettu
valonkantaja
Vieras
« Vastaus #2 : 15.09.2006 20:35:21 »

Asian ratkaisu lienee niin yksinkertainen kuin vain voikin olla ja sinähän sen jo sanoit. Olla vain oma itsensä ja tiedostaa, ettei ole sen parempi tai huonompi kuin kukaan muukaan.

Olen uhrautuvainen ja otan usein muiden töitä tehtävikseni ja sitten samalla laiminlyön omia juttujani. En kuitenkaan ota siitä stressiä ja osaan kieltäytyäkin. En minäkään istu takarivissä, ellen halua nukkua luennolla... 2funny

Olen oppinut ottamaan kohteliaisuudet vastaan kiitollisena. Ennen oli aina pakko alkaa väittämään vastaan, mikä on muuten merkki siitä, että haluaa lisäkehuja! Kai se itsetunto on hieman noussut.

Annan suuremmassa porukassa usein itsestäni aika hmm... ei nyt tyhmän kuvan, mutta kuitenkin... No sanotaan nyt niin, että en sano mielipiteitäni ääneen koska olen kyllästynyt perustelemaan asioita. En halua että minua pidetään ylimielisenä, koska olen huomannut että osaan perustella asian kuin asian niin hyvin, että muut tuntevat itsensä hölmöiksi tai alkavat väittelemään asiasta, mikä ei sitten ole yhtään minun juttuni. Siinä mielessä olen vaatimaton fiksuuteni suhteen. Pyrin välttämään olemasta se, joka sanoisi viimeisen sanan asiaan kuin asiaan... "haluatko olla oikeassa vai onnellinen?"... Onnellinen.  Smiley
tallennettu
metsätonttu
Vieras
« Vastaus #3 : 15.09.2006 20:53:23 »

Hyvä kysymys ja ihmettelynaihe.
Mitä on vaatimattomuus? Mitä on esillä olo?

Ryhmähommissa olen usein huomannut, että se joka tuo sitä vaatimattomuutta ja ujoutta esille, tuo itseään usein esille eniten, koska sitten käikki käyvät maanittelemaan ja rohkaisemaan... ja kas, kuinka siinä onkaan vierähtänyt aikaa, energiaa ja tuo ujo on saanut uskallusta tai sitten hän on käynyt entistä ahdistuneemmaksi.

Tuon vain tässä esille tällaisen näkövinkkelin.

Vaatimaton ihminen voi sanoa minusta, että pyrin olemaan esillä. Rohkea ihminen sanoo, että 'sinun pitäisi enemmän käyttää lahjojasi' ja alkaa tukemaan. Missähän sitä sitten on?  Undecided Eli onko se kaikki suhteellista?
tallennettu
Kaarina Niro
Vieras
« Vastaus #4 : 15.09.2006 21:01:34 »

Ehkäpä tähänkin "ukkokultaan" eli egomme tuomaan "opetukseen" sekin sana eli nöyryys sekä vaatimattomuus luetaan, koska opetti jo lapsia olemaan sellaisia kuin aikuiset haluaa eli hiljaa silloin, kun isommat puhuu. Ja vieläpä sitäkin olen - vieläkin siis - saanut kuulla, että vaatimattomuus kaunistaa eli ei ole sopivaa "retostella" mitenkään edes omilla kokemuksillaan, koska siitäkin saa kerskailijan leiman.  knuppel2 Undecided

Eli uskomuksiammehan ne ovat totta tosiaan, sellaisilta ajoilta, kun uskonnot opettivat -  vallankin naisia - nöyriä ja vaatimattomia miestensä edessä olemaan. Joten eiköhän aleta niitäkin "väärinymmärryksiä" poistamaan, ettemmekö ole yhtälailla sen Luojamme lapsia kuin myöskinkö ne maskuliiniset energiat, joilta se "voima" jotensakin nyt pois otetaan. Eikä vain oteta pois vaan jaetaan se tasan kummallekin puolellemme eli niin oikeaan kuin vasempaankin kehostomme energiaan niin saamme taas sen tasapainon.  :Smiley Eli tämänkin sain jo itseilleni aikaan vaan silkkaa vaatimattomuuttani en siitä kerrokaan muille kuin itseilleni lainkaan!  Wink smitten



tallennettu
*Alkmene*
Vieras
« Vastaus #5 : 15.09.2006 21:38:45 »

Metsätonttu!

Tuo on ihan totta ujous=ylpeys.
Sen olen 'karvaasti' ainakin itsestäni löytänyt.  :Smiley
Ja tietysti myös toisnpäin ylpeys=ujous.
 coolsmiley
tallennettu
metsätonttu
Vieras
« Vastaus #6 : 15.09.2006 22:45:29 »

Oi, sinä tulkitset noin, että ylpeys on osana ujoudessa. Miten?
Varmaan näinkin. Mutta varotaan katsomasta sitä liian äkkinäisesti.
Uskon että tässäkin asiassa on monta sävyä. Uskon todelliseen ujouteen tai arkuuteen. Mistä se sitten lienee?

Mutta kuten Kaarina tuolla ilmaisee, niin vaatimattomuudessa on se negatiivinenkin puoli, alistava puoli.

Ujoudesta löydän kyllä myös eräänlaista itsekeskeisyyttä: Minä olen vain tällainen, minua ei saa huomata, minua kaikki tuijottaa, minä olen kauhean näköinen. Eli luullaan, että vain 'minut huomataan'. Iso ego, sanoisi kait Kaarina  coolsmiley
tallennettu
Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #7 : 15.09.2006 23:59:19 »

 Huh

Ujous ja vaatimattomuus?
Olin lapsena kamalan ujo.Johtui kait siitä,että kasvoin pienessä suojatussa maalaisympäristössä ja se oli juuri tuota aikaa mitä Kaarina kuvasi.
Lapset oli hiljaa ja varsinkin jos vieraita tuli taloon.Koulussa pelättiin opettajaa,ja joskus tuli ilkeätäkin kritiikkiä juuri näiltä pelottavilta opettajilta.Ujouteni oli rajoittavaa ja ahdistavaa,koska pelkäsin esim.esitelmän pitoa jo viikkoja ennen.

Sitä ujoutta jatkui murrosiällekin,jolloin se peitettiin kovuuden alle.
Aikuisena pitkään takarivin Taavi.Jotenkin minulle nuo kaksi sanaa merkitsevät aivan eri asioita.

Nyt osaan kiittää,kun joku kehaisee uutta leikkausta hiuksissa,tai vaatetusta.Ennen punastelin,enkä osannut sanoa mitään.
En mene enää takariveihin,vaan niin eteen,että varmasti kuulen ja näen.
Ehkä arkuuden poistuminen johtuu siitä,että käyn paljon kokoontumisissa,joissa vieraita ihmisiä.
Esim.johdetuissa meditointi-illoissa poikkeuksetta kysytään jälkeenpäin,mitä kukakin on kokenut.Nyt olen huomannut,miten paljon helpompaa on ensimmäisten joukossa kertoa omistaan.Useat kokevat niin samalla tavalla,että takarivissä pitäisi toistaa vain toisten sanoja.

Vaatimattomuus ei ole pelkkä hyve,vaan usein pelkoa ja itsetunnon puutetta.
Sanon ihan oman mielipiteeni,vaikka ne usein poikkeavat muitten näkemyksistä.Olen myös onnellinen,kun löytyy joku,joka on kokenut samoja asioita kuin minä,ja jonka kanssa voin jakaa asioita leimautumatta.
Eikä sen leimankaan otsaan saaminen enää niin kamalaa ole. Grin
Ja mikä ihaninta,sen jälkeen,kun olen uskaltanut kertoa asioista,olen saanut valtavasti rohkaisua ja tukea kokeneemmilta. smitten
tallennettu

metsätonttu
Vieras
« Vastaus #8 : 16.09.2006 00:07:37 »

Huh

Ja mikä ihaninta,sen jälkeen,kun olen uskaltanut kertoa asioista,olen saanut valtavasti rohkaisua ja tukea kokeneemmilta. smitten

Kuinka totta minullekin!  smitten
tallennettu
maarita
Astroholisti
*****
Viestejä: 1080



Profiili
« Vastaus #9 : 16.09.2006 00:17:08 »


Tosi paljon on pitänyt tehdä töitä siihen, että on alkanut päästä ujoudestaan.

Niinkuin moni täällä, lapsena piti vaieta ja olla liki näkymätön tietyissä tilanteissa.

Täytyy sanoa, että vasta hyvin myöhäisessä elämäni vaiheessa, elämän kolhittua oikein kunnolla, oli pakko 'liittyä' ihmisiin.
Aloin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen,ja saada tervettä omanarvontuntoa.

Mutta kovaa yrittämistä se on vaatinut. Vaientaminen juurtui syvälle.

Tänä päivänä uskallan jo esittää asiani kenelle vaan ja missä vaan.
Vaatimaton olen vieläkin, ja hyväksyn sen toki omaksi ominaisuudekseni.
Joskus ehkä toivoisin olevani hieman itsekkäämpi, etten tulisi tallotuksi jonkun toimesta.

Chandran tavoin en enää pelkää edes leimautumista. Mitä siitä, se on vaan sen ihmisen näkemys minusta.


 smitten    maarita          smitten
tallennettu

*Aurinko, Venus ja Neptunus Neitsyt
*Nouseva Vaaka
*Kuu, Saturnus ja Uranus Härkä
*Merkurius, Pluto ja Ceres Leijona
*Mars Kauris
*Jupiter Oinas
*Chiron Rapu

*Maya, Sininen Magneettinen Kotka
*Kiinalainen Jänis
metsätonttu
Vieras
« Vastaus #10 : 16.09.2006 00:30:45 »

Olen usein miettinyt tuota 'leimaa' ja 'leimautumista'.

Joskus olen jopa tyhmyydessäni ihmetellyt sitä, että kun toinen lyö leiman, niin miksi sitä ei pyydetä anteeksi. Olen uskonut, että sillä se leima irrotettaisiin.

Mutta eihän se näin ole. Itse sen leiman ikään kuin vastaanottaa, jokin vetää sitä puoleensä, liimauttaa sitä aina vain lujemmin ja lujemmin. Ja vain itse sen voi irrottaa.

Vai puhunko läpiä? Oikaiskaa hyvät ihmiset!
tallennettu
maarita
Astroholisti
*****
Viestejä: 1080



Profiili
« Vastaus #11 : 16.09.2006 00:44:20 »


Totta puhut 'metsätonttu'.

Kyllä se saattaa olla hyvinkin niin, että itse itsensä on jo leimannut ennenkuin toiset. Sitten kun joku sen tuo julki sen ikäänkuin hyväksyy omaksi 'leimakseen'. Kun ei ole jotakin kenties hyväksynyt itsessään, tai ei ymmärrä mitä se on, on helppo ottaa tuollainen 'merkki' itseensä.


 smitten    maarita         smitten
tallennettu

*Aurinko, Venus ja Neptunus Neitsyt
*Nouseva Vaaka
*Kuu, Saturnus ja Uranus Härkä
*Merkurius, Pluto ja Ceres Leijona
*Mars Kauris
*Jupiter Oinas
*Chiron Rapu

*Maya, Sininen Magneettinen Kotka
*Kiinalainen Jänis
metsätonttu
Vieras
« Vastaus #12 : 16.09.2006 00:48:48 »

Niinpä.  coolsmiley
tallennettu
Riitta
Astroholisti
*****
Viestejä: 2899



Profiili
« Vastaus #13 : 16.09.2006 00:50:00 »

Mielestani leiman voi vain itse irroittaa, mutta se voi vieda aikaa  idiot2
tallennettu
Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #14 : 16.09.2006 01:02:07 »


Omalla kohdallani ajattelen niin,että ne jotka eivät minua oikeasti tunne,ovat niitä leimoja antaneet.
Monesti sen perusteella,mitä lähisukulaiseni on tehnyt.

Aina niitä ei jaksa,tai edes halua alkaa irroittamaan,jos on jo muutenkin ollut vaikeaa.Ja aika tekee tehtävänsä.Leimat lähtevät itsestään,kun todellista aihetta ei löydykkään.

Leimojakin on monenlaisia ja kai meistä jokainen arvioi ihmisiä jollain asteikoilla.Koulutus,käytös,vaatetus,jne.

Toivon,etten itse enää syyllistyisi leimaamiseen näin pinnallisten asioitten perusteella,tai ihmistä todella tuntematta.
Enkä,kuten jo sanoin,ota niitä enää itseeni.Kaikille emme voi koskaan olla mieliksi. angel
tallennettu

Sivuja: [1] 2 3
  Tulostusversio  
 
Siirry: