Tulilohikaarme
Satunnainen astroilija
Viestejä: 4
|
 |
« : 10.07.2015 07:59:42 » |
|
Olin 6 vuotta sitten raskaana vaikeassa elämäntilanteessa. Raskaus oli vahinko. Minua painostettiin aborttiin, ja minulla oli jo kotona vauva. Tajusin järjellä, että raskaudenkeskeytys olisi viisasta. Mutta jokin sanoi minulle, että tämä lapsi on tarkoitettu minulle, se on suunnaton onni. Ja vastoin lähimpien odotuksia pidin lapsen. Se säteili kohdussa minuun voimaa, jotta jaksoin taistella paremman elämän puolesta. Kun se syntyi, se oli täysin tuttu, se ei ollut puhdas paperi kuten vauvat yleensä vaan minä tiesin, että tämä lapsi ja minä olemme olleet yhdessä toisessa elämässä ja tulemme aina olemaan yhdessä tavalla tai toisella. Se ei ollut hormonihuuruja eikä äidinrakkautta - niistä molemmista minulla oli jo kokemusta, olinhan jo ennestään äiti. Se oli sitä kun katsoin tämän lapsen silmiin, näin ikiaikaisen ystävän.
Vuodet ovat kuluneet ja tämä lapsi kasvaa, henkinen yhteys voimistuu. Lapsi lukee ajatuksiani, tuntuu joskus että hän on henkisesti minun edelläni, viisaampi.
Minulla on myös toinen ihminen, joka on ollut elämässäni ennenkin. Hänet näytettiin minulle unessa vuosia sitten. Suhde häneen ei ole harmoninen vaan vaikea (jatkuva keskinäinen kilpailu, joka ei koskaan pääty, koska olemme täysin samanlaiset). Kun tämä lapsi kohtasi hänet, hän juoksi tämän luokse, halasi ja kutsui häntä "isiksi". Se oli täysin sopimatonta ja toruin häntä, mutta hän teki näin uudestaan ja uudestaan. Koskaan kenenkään muuun kohdalla mitään vastaavaa ei ole tapahtunut. Tuntui oudolta katsoa noita kahta ihmistä jotka ovat ennenkin olleet kanssani samassa elämässä. Ainakin lapsi tunnisti hänet heti. Aikuinen hymyili suljettua hymyä sanomatta mitään. Ja miksi olisikaan sanonut, koska välimme ovat räjähdysalttiit.
Nyt olemme siinä tilanteessa, että lapsi oli yötä pois kotoa ensimmäisen kerran niin, etten minä ollut mukana. Yöllä heräsin siihen, että joku liikkui huoneessani. Minua ensin pelotti, mutta sitten tajusin, että se oli oma lapseni. Hän tuli sängylle luokseni ja silitti käsivarttani, halasimme ja hän sanoi, että voimme aina tällä tavalla antaa hyvänyönhalit vaikka toinen olisi muualla ja voisin huoletta nukkua.
Näin jälkeenpäin tuo tuntuu vähän pelottavalta ja muistan yöllä lapsella olleen kiharat hiukset vaikka ei oikeasti ole. Hän oli kuitenkin täysin varmasti oma lapseni ja kohtaaminen yöllä oli lohdullinen.
Mietityttää kuitenkin nämä asiat kovasti, en osaa pukea näitä kysymyksiksi mutta jos joku osaisi sanoa jotakin tästä. Miten näiden aiemmista elämistä tuttujen ihmisten kanssa pärjää tässä maailmassa. Miten tuo lapsi, miten osaan tukea häntä ettei hän kadottaisi tätä henkistä voimaa minkä on saanut? Mikä minun merkitykseni tässä kaikessa on, kun en ole näitä asioita etsinyt elämääni ja nämä lähinnä pelottavat?
|
