seuraava »

[Tiigris]

Perheeni tilanne on muuttunut painajaismaiseksi. Vauvalla pahat mahavaivat ja refluksia, ei nuku päivisin, huutaa ja viihtyy vain olkapäällä ja 2v esikoisen uhmakohtaukset ovat pahimmillaan 2 tuntia kurkku suorana kirkumista, esineiden paiskomista, itsensä satuttamista.

Tiedän että 2v ikäero on otollisin sille että esikoinen reagoi todella voimakkaasti, tämä meidän poika on muutenkin ollut aina hyvin herkkätunteinen ja ottaa voimakkaasti muutokset, ja kiukku on todella tempperamenttista. Näitä kahta on oikeasti todella raskasta hoitaa yksin aamusta iltapäivä neljään vähillä yöunilla, varsinkin jos molemmat huutavat koko päivän.

No, en usko että mun tarvitsee tilannetta avata tämän enempää, koska tiedän että jos tänne jonkun on tarkoitus tulla vastaamaan meille jotain, niin hän tietää mistä on kyse. Jostain sellaisesta, mihin ratkaisu ei todellakaan ole se että "kirjoitetaanko sulle resepti johonkin kevyeen mielialalääkitykseen niin selviät tasaisemmilla tunteilla niistä pojan uhmakohtauksista"... Mä en ole masentunut, vaan tää meidän tilanne on vaan todella kaoottinen, tarvisin jotain todella konkreettista apua enkä sitä että mun tunteet teilataan tasaseks mössöks että lakkaisin pyytämästä tarvitsemaani apua.

Täältä siis haluaisin kysyä oikeastaan sitä, että näkeekö kukaan tämän tilanteen ns "henkistä tarkoitusta", miksi meille on tullut tämä todella haastava pieni poika (vauvaa en vielä sano haastavaksi, mutta kovin itkuinen on joten tarvisi hyvin paljon äidin syliä sopeutuakseen tähän maailmaan paremmin, mutta sekin tehdään meille vaikeaksi kun esikoinen tulee meidän väliin)..

[Tiigris]

Ja tähän vielä maininta että olen todellakin halunnut lapseni, enkä sano että "elämäni meni pilalle kun tein nää karmeet kakarat" - päinvastoin jumaloin lapsiani ja näen tuossa pienessä pojassakin, joka on kaikkein "suurin harmin aihe" erittäin paljon hyvää, kaunista ja erityistä. Siksi haluaisinkin voida osata olla heille TURVALLINEN äiti joka osaa toimia oikein haastavissa tilanteissa ja luoda tasapainoa kaaokseen. Yritän pysyä rauhallisena jatkuvasti ja se vaatii todella paljon itseni tsemppamista ja pyyntöjä yläkertaan ja menemistä "oman herkkohermoisen itseni" yläpuolelle...

Tuntuu vaan oudolta, että todellakin tunnen perheitä, joissa on kaksi pientä lasta ja tilanne aivan eri. Lapset on rauhallisia ja suoraan kuin satukirjasta, vaikka vanhemmat olivivat ns "huonompia kasvattajia" kuin minä ja mun mies. Siis sori, tällä tarkoitan vaan sitä että minä oikeesti olen tehnyt perheelle rutiinit nukkumaanmenoja, ruokailujen ja ulkoilun suhteen. Olen käynyt läpi 2-vuotta kestäneen "allergiahelvetin" tuon pojan kanssa (jatkuvasti uusia ruokakokeiluja ja oireiden seurausta), olen hoitanut lapsia viikonloppusin sen sijaan että juoksisin itse baareissa, ulkoilen lasten kanssa paljon, luen paljon kirjoja, vlmistan itse ruuat alusta asti. Olen siis todellakin nähnyt vaivaa joka ikisessä asiassa antaakseni lapsille mahdollisimman hyvän, turvallisen, rakastavan ja tarpeeksi opettavan "kasvualustan", siltikin jään miettiin, oonko tehnyt jotain todella väärin, vai onko pojallani joku ADHD tai vastaava, vai onko refluksi syy siihen et poika on niin kiukkuinen (kuulemma siis refluksilapsilla esiintyy näitä käytöshäiriöitä, eivät osaa kertoo kivuista niin oireilee sitten negatiivisilla tunteilla)

[Kuuhilda]

Oih voih, voimaa! Mulla ei taida olla antaa kun myötätuntoni, ja se toivonkipinä, että ei tuo jatku ikuisesti.

Omaa "helvettiäni" olen pohtinut paljonkin, mutta mulla tilanne vähän eri lähtökohdissa.

Miten teidän perheet?! Millaset välit ja suhteet? Mummuille vuorotteluvapaata tjtn ja APUUN! Ihan oikeaan ja konkreettiseen apuun, näistä jutuista ei pohtimalla ja pähkimällä ja miettimällä selvitä!
Tai mies?! Kotio, jos vaan mahdollista. Jollain systeemillä. Asiat tärkeys järjestykseen?

Kuhan ehdottelen, en epäile ettettekö olisi ottaneet vastaan kaiken mahdollisen saatavilla olevan avun.

[Kuuhilda]

Ja hei!

Yksi todella tärkeä oppitunti mikä tuohon sisältyy, on OMAN VAJAVAISUUDEN, KYKENEMÄTTÖMYYDEN JA EPÄTÄYDELLISYYDEN HYVÄKSYMINEN!
Se. Siinä se. Et pysty, et ole superihminen, eikä sun auta muu kun hyväksyä se ja porskuttaa menemään sillä, mitä sulla on käytettävissä.

Täällä eräs, joka suoritti ja tahtoi ja järjesti ja laski että asiat ovat kaikki hienosti, kehitykselle suotuisat olosuhteet ja hyvin ja kukin saa tarpeensa mukaan ja olosuhteet ovat lapsille ihanteelliset ja ruuat luomua ja itsetehtyä ja vimpanpäälle...ja siis ihan samaa mitä kirjoitat hyvin pitkälle.
Kunnes tuli vastaan seinä, joka vain täytyi hyväksyä.

[Yep]

Ihan ensiksi, voimia!
Olet rohkea, kun kirjoitat. Moni haluaa pitää äiti-myyttiä yllä hinnlla millä hyvänsä. Kun yksi kertoo arjen raadollisuudesta, moni uskaltaa avautua. Seurasin ilmiötä perhekerhoissa ja -kahviloissa aikoinaan.

Minulla oli aikoinaan haastava vauva ja napero. Nyt onneksi helpompi teini  
Haluan kertoa sinulle huomioni, josko siitä olisi edes vähän apua.
Olin myös erittäin tunnollinen ja uhrautuva äiti. Lasten hyvinvointi meni kaiken edelle - ja menee edelleen.
Mutta tein sellaisen huomion, että tämä haastava lapseni äityi "pikkupirulaiseksi" aina, kun uhrauduin liikaa. Silloin, kun lakkasin olemasta minä ja muutuin suorittavksi äidiksi. Hän oli kuin jonkinlainen indikaattori, joka hälytti aina, kun pahoinvointini ylitti tietyn pisteen.
Ja tavallaan hän provosoi edelleen, kun teen "vääriä" valintoja.

Vauva-ajan pitäisi olla onnellisinta aikaa. Näin ainakin hehkutetaan. Joskus tuntuu, että voisi heitttää lapsensa seinään, vaikka kuinka rakastaa.
Voisiko pieni poikasi toimia inhimillisen mustasukkaisuuden lisäksi sinun tuntojesi tulkkina?

Hyvinvoiva äiti on lasten parhaaksi. Lentokoneessakin pitää laittaa happinaamari itselle ensin, sitten vasta autetaan muita.
Älä kadota itseäsi. Äläkä vaadi itseltäsi liikaa. Joskus voi istuttaa lapsen Pikku-Kakkosen eteen lukemisen sijaan.
Voisitko ajatella, että laittaisit pojan muutamaksi tunniksi päiväkotiin? Hän saisi seuraa ja sinä omaa aikaa, ja aikaa vauvan kanssa.
Kuten Kuuhilda sanoi, isä ja isovanhemmat kehiin mahdollisuuksien mukaan.

Toivottavasti tilanne helpottaa pian!

[Kuuhilda]

Päiväkoti 2 v oinaalle mullakin tuli mieleen.
Edes osan päivästä, vaikkapa vauvan päikäreiden ajan, tai jotain, jotta saisit nukkua.

Kokska tosiaan, mikään ei ole niin tärkeää kuin se että SINÄ jaksat.

[Suomityttö]

Tiigris, tulee mieleen että ainakin kaksivuotiaalle joku, joka pitää vaikka pari, kolme tuntia hoidossa muualla. Tai sitten koko päiviä. Päiväkoti, kerho, isovanhemmat, joku tuttava tai kuka vaan luotettava henkilö tai paikka. Nyt kesäaikana monet päiväkoditkin ovat kiinni. Tai onko sinun mahdollista matkustaa (vierailla)  joidenkin luottosukulaisten luokse koko porukan kanssa edes välillä? Tai sitten sossun puolelta apua ja tukea... Jotain helpottavaa, suhteellisen säännöllistä.  :smitten
Jaksamista

[Lilli]

Minäkin tässä komppaan vähän muita ja ehdotan, että poika voisi olla osa-aikahoidossa esim. avoimessa päiväkodissa. Sinun jaksamisesi on lastenkin parhaaksi.

[Kuuhilda]

Jatkan. Tää nyt ei ole suoraa Tiigrikselle, ihan yleisesti ja muuten vaan.

Että ole itsellesi armollinen Minä vaadin pitkään itseltäni ihan liikoja, kunnes tajusin, että hei, en ole tätä osaani itse valinnut ( joo joo )eikä mun tarvi selviytyä siitä yhtään paremmin kun pystyn. Voi tulla arvostelemaan ja osoittelemaan sormella ( yleensä juuri ne jotka ovat itse vastuunsa laistaneet ), mutta minä teen tasan sen mikä on parhaani, eikä yhtään enempää.
Kuten joku edellä mainitsi, lapsetkin voivat paremmin, kun olen itsekäs, ja otan omaa tilaa ja vaadin jotain myös itselleni, ihan joka tasolla. Ja he pääsevät tutustumaan oikeaan minuun, sen sijaan että heillä olisi joku suorittava kone joka käy ja käy kunnes poksahtaa.

Ihan pieni esimerkki uimarannalta;
Sanon vanhemmille lapsille, että nyt rantaan kaksivuotiaan kanssa, vahditte sitä siinä, että minäkin pääsen uimaan. Lapset ovat onnessaan kun äiti ui ja nauttii siitä. Jes, meillä on äiti, joka nauttii uimisesta meidän kanssa! Vastavuoroisesti lapset saisivat uida koko ajan, ja äiti seisoisi tympiintyneenä rantavedessä ja purisi hammasta ja koettaisi olla vilkuilematta kelloon että koska täältä pääsee pois?

[Tiigris]

Meillä käy nyt jo siis hoitoapua perhetyön parista, kaksi kertaa viikossa kolmen tunnin pätkä. Toki siitä on apua ollut niinä päivinä sen hetken ajan, mutta kummallakin kertaa kun hoitotäti on lähtenyt, on alkanut hillitön raivari.

Olemme sulkeneet päivähoitovaihtoehdon pois tuon pojan suppeen ruokavalion ja vierastamisen takia. Pelkään että kokis olonsa hylätyks jos jättäisin vieraille ihmisille hoitoon. Itseasiassa se hoitotätikin sanoi samaa, että on nyt niin herkässä iässä ja suuri muutos takana, niin nyt päiväkotiin laittaminen vois olla ihan liikaa <--purkaantuis sitten kotona kiukkuna.

[Avicii]

Eihän siinä sitten auta muu kun palkata henkilö apuun joka olisi päivittäin apuna.

[Suomityttö]

Olisiko joku aikuinen, joka tulisi teille kotiin ilmaiseksi. Joku tarpeeksi hyvä tuttu.

[Tiigris]

Miehen porukat asuu tässä lähellä, sen äiti kyllä satunnaisesti ottaa poikaa niille tai on ollut meillä pari tuntia, mut sekin apu on hyvin satunnaista ja häntä en haluaisi liikaa työllistää, koska on 63v ja "elämää nähnyt" ylipainoinen ihminen, eli fysiikka ei ihan riitä siihen että kykenisi pienten lastenlasten kanssa kauaa kerralla touhuamaan. Ja mun toinen sisko tulee tarvittaessa kanssa apuun kun ehtii, 300km päästä, eli sekin apu on hyvin vaikeesti saatavissa välimatkan takia (ja kuitenkin töissä käyvä ihminen, ei oikeen toisen vapaapäiviä viitsi työllistää)... Lisäksi mulla on kasa näitä lapsettomia kavereita, joista tiedän että apua on turha pyytää...

Kyllä mä olen tänne parin viikon ajan saanut ainakin joka toinen päivä tänne jonkun pariksi tunniksi, mutta välillä tuntuu että poika stressaa siitäkin että meillä ravaa joka päivä eri ihminen. Ja kyllä, palkkaisin meille tosiaan jonkun että olisi enemmän kuin 3 tuntia päivässä ja useammin kuin 2 kertaa viikossa, mutta ei siihen ole varaa! Ja tuo perhetyön hoitajan apu on myönnetty meille 2 kuukaudeksi, joten sekään ei ole lopullinen ratkaisu. Oma äitinikin asuu kaukana ja on töissäkäyvä...

[Tiigris]

Mutta kiitos vastauksistanne! On totta että nyt tarvisi pitää itsestään erityisen hyvää huolta. Siihen ei vaan meinaa löytyä oikein aikaa. Viettäisin mielelläni joskus aikaa myös kaksin mieheni kanssa. Ei olla parin viimesen vuoden aikana tavattu toisiamme romanttisissa merkeissä ja tahtoo olla vähän ikävä sellaista, positiivista on siis kuitenkin se että tämä tilanne ei ole aiheuttanut tunteiden kuolemista puolisoa kohtaan!

[Yep]

Mun jaksamisen kannalta oli aikoinaan tärkeää opetella nauttimaan tästä hetkestä.

Usein ajattelin, että sitten kun... lapset nukkuvat,  ovat isänsä kanssa käymässä jossain, saan juoda tee-kuppini rauhassa, voin viettää laatuaikaa mieheni kanssa jne jne... sitten olen onnellinen.
Tämä  oli minulle selvä "henkinen oppiläksy", nimittäin se onnellisuus ja lepo karkasi käsistä ja painajainen paheni. Aina kun keskityin olemaan onnellinen (tai edes voimaan siedettävästi) lapsen hampaita pestessä, hiekkalaatikon reunalla istuessa,ruokaa laittaessani ja sitä parkuvaa lasta kantaessani, oma jaksamiseni parani. Olin rauhallisempi ja lapsetkin aistivat sen -ja rauhoittuivat.

Yllätän itseni edelleen samasta kipuilusta joskus. Sitten kun teinit tulevat kotiin,  ovat yhtä aikaa pois, talo tyhjenee teinien kavereista jne jne... sitten nautin olostani. Ja pah!

Kunpa osaisimme saavuttaa onnen ja hyvinvoinnin sisäiseti, ulkoisista olosuhteista riippumatta. Sitä toivon sinulle, Tiigris!