Sivuja: 1 ... 6 7 [8] 9
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Itsemurha  (Luettu 68439 kertaa)
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #105 : 15.01.2008 14:41:59 »

Voihan siitä vihainen olla,vaan ei se muuta tee,kuin syö omaa energiaa.
Varsinkin jos se vain aiheena,ilman kokemusta herättää tuollaisia tunteita.
Ehkä heijastus jostain pelosta tuntematonta kohtaan.

Käväisin katsomassa noita noita Suomen tilastoja.
Pahin vuosi oli 1990,jolloin 1520 päätyi tähän ratkaisuun.
Sen jälkeen on ollut tasaista laskua ja nykytilanne on hieman alle 1200/vuosi.
Nyt kuitenkin ennustetaan taas tilastojen nousua.
Jokaista toteutunutta kuolemaa kohtaan,on yrityksiä kymmenkertaisesti.
Hämmentävintä on,että vuosittain n.4 lasta päätyy tähän ratkaisuun.

Suomi johtaa kirkkaasti EU-maiden kärjessä.
Jokaista 100000 miestä kohti 42 itsemurhaa,
naista 11.
EU:n keskiarvo on 18 miestä ja 6 naista. Huh
Melko suuri ero ja ihmetyttää tuo ero kyllä.

No,tarkoitus ei ole ihmetellä eikä kritisoidakaan.
Minä vain mietiskelen mitä asialle voisi tehdä?
Mitä juuri minä voin tehdä?
Ja tämän suuren määrän omaiset.Mitä voisin tehdä heidän olonsa helpottamiseksi.
Tämä on yksi keino.Tuoda asioita esiin.Yrittää poistaa sitä tuomittavuutta läheisten ympäriltä.
Kun noita tilastoja luin.Oli siellä myls kirjoituksia siitä,miten suhtaudumme itsemurhan tehneen läheisiin.
Yleensä lähisuku on se,joka tukee eniten.Onni niillä,kellä välit kaikin puolin kunnossa.
Joillekin on ylitsepääsemättömän vaikeaa jopa katsoa päin kadulla.
Säntäävät toiselle puolen,mikäli ehtivät.
Tästä seuraa se omaisten erakoituminen ja yksinäinen suru,häpeän ja syyllisyyden tunteen lisäksi.
En vaan voi ymmärtää,miksi meidän pitää tuomita surevat ihmisetkin. Cry
tallennettu

Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #106 : 15.01.2008 20:16:45 »

Sydämeni iloitsee sinun onnestasi,hänen onnestaan. smitten

Tätä oli ihana lukea! Cheesy
Päivä kerrallaan ja se tiedätkin.

            Lämmöllä:Chandra  angel smitten
tallennettu

epona
Vieras
« Vastaus #107 : 15.01.2008 21:25:33 »

pahinta mitä ihminen voi tehdä läheisilleen on katoaminen ja vielä pahempi ITSEMURHA!
jokaisella meillä on oikeus päättää elämästään ja siitä mitä haluaa tekevänsä,mutta silti minusta itsemurhan tekeminen on erittäin itsekäs teko.
mua ihan suuttuttaa puhua aiheesta,en ole onneksi joutunut kokemaan sitä että kukaan läheinen sen olisi tehnyt, mun tekee mieli aina lyödä semmosia ihmisiä mitkä etes leikkii ajatuksella.
itse olen henkisesti aivan loppu mutta sitä en tee, vaikka luulisin kaiken olevan paremmin (ehkä)
mua ihan raivostuttaa ajatella etes asiaa missä ihminen päättää tekevänsä niin..aarg! Angry knuppel2 tickedoff



 rapu smitten

Se pitänee paikkansa. Sen ymmärtää tosin vasta parannuttuaan masennuksesta.

Täytyy kuitenkin muistaa, että harvoin terve ihminen itseään yrittää lopettaa. Ja ennen kuin sellainen masennuksen "peitto" valuu pois päältä on erittäin vaikea sisäistää sitä, miten suuri vaikutus teolla voi olla ja on läheisille. Käytin aiemmin sanaa ymmärtää, mutta se on huono sana tähän. Masentunut ja itsetuohoinen saattaa kyllä ymmärtää sen, että tekee itsekkään teon ja satuttaa muita. Se kuitenkin pikemminkin ruokkii sitä pahaa oloa - ei estä tekemästä.
Valitettavasti.



tallennettu
epona
Vieras
« Vastaus #108 : 15.01.2008 21:52:21 »

Mietin tuota karmallista näkökulmaa tähän asiaan. Luin kirjoituksen (Olisikohan ollut Ardith), missä puhuttiin edellisten elämien päätöksistä ja niiden vaikutuksesta tämän elämän haasteisiin.

Joskus mietin, millaisenkohan "laskun" saan tästä elämästä maksaa seuraavassa. En enää niinkään ajattele, että minua rangaistaan - uskon yksinkertaisesti, että minun on ja oli opittava jotain.
Mitä sitten? - se ei ole selvinnyt täysin vielä. Toivottavasti ehidin jonkun verran tässä elämässä oivaltamaan.

Viimeaikoina, kun tapahtuneesta on kulunut jo sen verran aikaa (ja uskallan puhua muutenkin yhä enemmän asioista niiden nimillä) olen pohtinut päätöstäni ja sen seurauksia. Yritin siis itsemurhaa - ja olin onnistua - noin 2 vuotta sitten.
(Itseasiassa aika tarkalleen kaksi vuotta sitten tamikuun lopulla) Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta takuulla vakavin yritys. Kun minut löydettiin olin jo lakannut hengittämästä, joten lähtö oli taatusti erittäin lähellä. Olin koomassa puolitoista vuorokautta. Kun ihmeen kaupalla heräsin, eikä minulle jäänyt mitään pysyvää fyysistä vammaa.

No, nyyhkytarinat sivuten, se mitä olen usein mietiskellyt on: mitähän sielulleni tapahtui tuona kyseisenä aikana tai missä se kävi?
Kävikö hyvä ja paha minussa taistelua - olinkohan taivaan oikeudenkäynnissä, missä enkelit ja paholaiset puolestaan taistelivat minusta.
Sain muutama viikko sitten vahvan tunteen siitä, että silloin tpahtumahetkellä sieluni "haahuili" nopeasti fyysisen kehoni ympärillä huutaen tuskasta. En tiedä onko tämä vaan se, mitä ajattelen tapahtuneen vai saattaako pitää paikkansa.

Toivottavasti tämä ei ole liian rajua tekstiä - tosin ihan aiheeseen kuuluvahan on.

Pyydän niin paljon ymmärrystä ja armoa teiltä kaikilta: En kaipaa luentoa siitä, miten olen laiminlyönyt läihsteni tunteet ja tarpeet - Uskokaa pois. Olen hyvin tietoinen siitä. Tärkeintä on, että olen elossa ja, että voin hvyin. Osaan tänä päivänä arvostaa läheisten antamaa tukea ihan eri tavalla.

Mietin tässä. Olikohan tämä nyt liikaa sanottu? En toki häpeä menneisyyttäni - se on osa minua ja aion kääntää sen vahvuudeksi.
------ ---- ---- -----
Onko sillä mitään väliä miten sen tekee  -kunhan se ei vahongoita sinua itseään eikä muita?

-A-
tallennettu
Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #109 : 15.01.2008 22:37:03 »

Epona! smitten
Älä pyytele anteeksi meiltä muilta,kiitollisena otan ainakin minä kokemuksesi vastaan ja kiitän myös rohkeudestasi kertoa kipeästä asiasta.
Olenhan itsekin omasta yrityksestäni kertonut,joka ei myöskään ollut ensimmäinen,mutta olisi ilman väliin tuloa ollut se kuolemaan johtava.
Kyllä me kaikki tiedämme sen,mitä olemme läheisille tehneet,vaan emme sillä hetkellä.Siksi tiedän,että on melko turhaa edes yrittää selittää kenellekään joka ei asiasta tiedä,millainen mielentila ihmisen sisällä silloin on.
Eikä se päätös helppo ole tekijällekään.
Tuntuu vain viimeiseltä vaihtoehdolta.Itseasiassa minun jutustani tulee tässä kuussa 13 vuotta täyteen.
Silti muistan kaikki syytävät ilmeet ja inhonkin monen kasvoilla.
Siis hoitohenkilökunnankin.
Ei minun pakko olisi ollut avo-osastolle mennä,vaan tuntui sekin helpommalta kuin koti,josta kaikki sai alkunsa.
Ja hyväksi kääntyi hoitajien asenteetkin,kun olivat tavanneet mieheni ja tutustuneet minuun. Grin
Eropaperit lähtivät mielisairaalasta. 2funny
Nyt näitä voi jo nauraakin,vaan ei silloin naurattanut.

Ehkä joskus muutkin ymmärtävät,ettei kukaan herää vain yks kaks yhtenä aamuna ja päätä ryhtyä itsensä tuhoamiseen.
Että se viha on turhaa.
Ja saa minua vihata,vaan en vastaa siihen,joten se kääntyy vihaajalle itselle.
Nykyisin ehkä tunnen suurta myötätuntoa omaisia kohtaan juuri siksi ja myös,koska olen poikani kohdalla niin monesti tuon hilkulla onnistumisen kokenut.

Siksi pyydänkin nyt Paulaa kirjoittamaan omista kokemuksista.
Miten sinua surussa kohdeltiin?
Jäitkö yksin ja minkälaista tukea olisit kaivannut?

Olen kovasti nimittäin harkinnut tukihenkilöksi ryhtymistä tällä saralla jotenkin.
Itsemurhaa yrittäneelle,teon tehneen omaisille,katson nyt miten selkenee.
Olen tukihenkilön peruskurssit ajat sitten käynyt,mutta päivitys ei pahitteeksi.

Minäkin toivon,että nuo päivittelijät eivät kovin paljon osaa ottaisi ketjuun,että saisimme kasaan jotain järkevää ja kantavaa.
Kiitos teille,jotka olette itsestänne tänne antaneet todellisempaa kuvaa.
Taitaa sekin onneksi kuulua tämän ajan ilmiöön. Wink Cheesy

Ja mietin tuota mitä tuossa tilassa tapahtuu.Jossain sellaisessa vaiheessa sielu varmaan on,että mennäkkö vai jäädä.
Mutta mitä ilmeisemmin aikamme ei ole silloin vielä ollut.
Ja sen jälkeen onkin tapahtunut niin paljon.Reikit ja muut.
Teko on tarvittu omaan kasvuun ymmärrykseksi,jotta voi tukea muita.
tallennettu

Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #110 : 15.01.2008 23:22:26 »

 angel

Vielä jatkan.
Kuten Ardith ja useat muutkin,myös itse uskon siihen,että tuo asia pitää kohdata seuraavassa elämässä uudelleen.
Mutta koska en haluaisi kenenkään,joka on rakkaansa menettänyt,kokevan hänen tehneen mitään kamalaa,en ole tästä niin paljon kirjoittanut.
Enkä usko sen olevan sen pahempaa kuin tuon tilanteen uudelleen kohtaaminen ja siitä selviäminen päätymättä tekoon.

En usko että kukaan meistä unohtaa tuota asiaa koskaan,vaan voi sen kääntää ylös alaisin,vahvuudeksi ja opetukseksi.
Antakaa itsellenne anteeksi,sillä ainakin omat läheiseni ovat minulle anteeksi antaneet.
Silti joskus tunnen huonoa omaatuntoa,kun katson lapsiani.

Nuorin ei asiasta mitään muistanut,koska hänelle ei pitkän miettimisen jälkeen kerrottu,miksi olin kauan sairaalassa.
Vasta murrosiässä,kun hänen kanssaan voi jo jutella,kysyin mitä hän siitä muistaa.
Kerroin asian niin hyvin kuin osasin sen selittää,mustamaalaamatta isää.
Eikä se tietenkään miehen vika ollut.Minun olisi pitänyt lähteä jo hyvin paljon aikaisemmin tuosta liitosta,eikä päästää itseäni vajoamaan niin syvälle masennukseen.
Tosin puolustukseksi sanon sen,etten tiennyt,enkä ymmärtänyt missä vaiheessa masennus menee sen rajan yli,jolloin ei kykene enää tekemään päätöksiä elämän muuttamisesta parempaan.
Ei näe enää parempaa,eikä pääse sängystä edes ylös. Embarrassed

Onneksi kaikki päättyi niin kuin päättyi.
Monet tyhmät ennakkoluuloni karisivat ja sain asioista aivan uutta tietoa ja näkemystä.

Arvostukseni luontoa ja hiljaisuutta kohtaan kasvoi.Myös myötätunto kaikkia sairaita kohtaan ja erityisesti erilaisuutta kohtaan.
En pelkää mennä enää laitoksiin,missä saatan nähdä mitä vain.
Se on elämää ja kaikki mahdumme siihen Luojan kämmenelle.
Luotuja elämään kaikki,vaikka välillä pimeässäkin. angel
tallennettu

mirka222
Vieras
« Vastaus #111 : 15.01.2008 23:32:43 »

Meitä (avoani ja minua) tämä itsemurha aihe on koskettanut lähemmin nyt noin pari vuotta. (kirjoitin toisessa topicissa aiheesta)

Chandran alkuperäiseen kysymykseen ("Mikä tässä aiheessa aiheuttaa tuon hiljaisuuden ja tuomitsemisen?") en osaa vastata.
Omista tuntemuksistani voin sanoa, että ainakin itsellä se aiheuttaa syyllisyyden tunteita siitä, että laiminlyö sairasta läheistään. Itse elää tätä ns. normaalia pinnallista arkea ja toinen on kuoleman kielissä ja silti on neuvoton, mitä tehdä asialle. Minut asia on jotenkin lamaannuttanut (haluan joskus painaa asian pois mielestä ns. suojellakseni itseäni ehkä tätä SA tarkoitti kirjoituksessaan vältellä masennusta sairastavaa miestä) eikä meille ole opetettu missään, mitä pitää tehdä jos joku sairastuu esim. masennukseen/on itsetuhoinen. Ei näistä apukeinoista informoida missään, toisin kuin jostain fyysisistä ensiapuasioista. Tiedon puute saattaa osaltaan aiheuttaa tuota tuomitsemista ja hiljaisuutta. Menen aina hämilleen kun kohtaan avoni äidin: en ole itse kokenut masennusta/itsetuhoisuutta enkä osaa suhtautua asiaan "järkevästi" tai välttämättä oikealla tavalla.

Lisäksi, jos ihmisellä ei ole ketään läheistä ihmistä vierellään auttamassa, voi olla varma siitä, että yhteiskunnan verkostot eivät tähän puutu ellet itse hae apua. Tai puuttuvat siinä vaiheessa, jos yritys on epäonnistunut ja joudut ensin sairaalahoitoon ja tämän jälkeen noin vuodeksi osastolle, jonka jälkeen "joudut" kotiin oman onnesi nojaan lääkearsenaalin avustuksella, ja hoitajat KIELTÄVÄT sinua käymästä kahvilla päivisin vanhassa hoitopaikassasi, koska uusi potilas on jo tullut tilallesi. Tämä tulee yhteiskunnalle pitemmän päälle todella kalliiksi, koska oman onnensa nojaan jätetty ihminen todennäköisesti uusii yrityksensä. Tällä mielenterveyspotilaiden hoidolla ei ole mitään kauaskantoisia hyötyvaikutuksia edes taloudelliselta kannalta.

Jos yleisemmin puhutaan niin nyt tämän tapauksen perusteella olen huomannut kuin kylmä/"lapsellinen" yhteiskuntamme oikeastaan onkaan. Ihmisten tärkein prioriteetti on vallan ja materian hankkiminen ja tunteet/henkisyys sysätään taka-alalle ja niitä pidetään huuhaana. Herkimmät/henkiset yksilöt luokitellaan sairaiksi vaikka oikeasti nämä materialistiset luokittelijat ovat itse täysin tunteettomia paskiaisia! Ja ei ihme jos herkät/muita arvoja kunnioittavat sairastuvat: yhteiskunta ei anna mahdollisuutta muulle kuin tälle materialistiselle harhalle. Koen itse monesti ongelmana tuon henkisen ja materiaalisen ulottuvuuden yhteensovittamisen varsinkin muiden ihmisten taholta.

Tuli nyt vähän sekava kirjoitus, kun kiihtyneenä yrittää kirjoittaa  tickedoff, mutta toivottavasti saitte edes jotain selvää.
tallennettu
epona
Vieras
« Vastaus #112 : 16.01.2008 00:03:02 »

Kiitos Chandra!
 smitten

Sinä ja avoimuutesi lohduttaa ja annat kirjoituksellasi paljon toivoa, ainakin minulle.



tallennettu
Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #113 : 16.01.2008 00:17:50 »

Ei tuo tekstisi N222 ollut lainkaan sekavaa,vaan asiaa valitettavasti.
Olen lukenut teidän kokemuksestanne toisella topicilla ja raskastahan se on.
Myös omaisena tiedän,ettei yhteiskunnalta saa apua,eikä juuri neuvojakaan.
Ei edes pakkohoitolähetettä,vaikka toinen on itseltään kurkun auki viiltänyt,niin että se on tikattu.
Ei ollut tarpeeksi vaarallinen itselleen tai muille. uglystupid2
Aika paljon kai riippuu siitä,onko henkilö vielä tuottava jäsen yhteiskunnalle.Kannattaako hoitaa?
Kun noita tilastoja vertasin,Suomi ja muut EU-maat,tuli vain mieleen,että osataanko muualla panostaa varhaiseen hoitoon ja terapiaan aiemmin kuin meillä.

Elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia.Esim.poikani kävi joulun jälkeen kahteen eri kertaan luonani.Oli yhden yön poissa ja tuli vielä sitten pariksi yöksi.
Hänellä on vielä ystäväpiiri jossa kulkee,tosin ei mitään tervettä touhua.
Mutta olen irroittanut niin,että hän saa tulla,kun on selvinpäin.
Näen että hänellä on rauhallinen ja turvallinen olo luonani.

Teillä taas on kyse toisen vanhemmasta,,,
Se on paljon vaikeampi asia.Jos hän ei liiku missään,ei läheistä ystävä.
On vaikea tilanne ja tunnen niin hyvin tuon avuttomuuden ja yksin jäämisen asian kanssa.
Jospa paikkakunnallanne olisi koulutettu tukihenkilö?
Ei hän välttämättä heti ottaisi apua vastaan,mutta voisi tulla kanssanne ensin pistäytymään anopin kotona.

Sairaalahoitoon ei pääse ja jos hän on ollut siellä vuoden,on tilanne tosiaan vakava.
Minut olisivat lempanneet kk:n päästä ulos,mutten suostunut lähtemään ennen kuin asiat kotona olivat muuttuneet.

En ihmettele jos menet hämillesi.Masentuneet kun eivät ole kovin sosiaalisia.Mutta tiedättekö te alkuperäisen syyn,mistä masennus ja itsetuhoisuus johtuu?
Ehkä sitä voisi kysyä.
Miksi koet elämän vaikeaksi?Mitä toivoisit meidän tekevän?
Ja vaikka ilmeisesti olette jo ottaneet yhteyttä lääkäriin,vaikka vain tk:een,niin kannattaa kysyä neuvoa ja mitä heillä on tarjota.
Myös seurakunnan diakonilta tuota tukiapua.

Ette ole vastuussa jos jotain sattuu,mutta ehkä itsellänne on parempi olo,kun on yrittänyt jotain.
Minä tunnen sinun voimattomuutesi.Aistin sen ja siksi kaikki nämä kirjoittamani asiat tuntuvat niin tyhjiltä,,,
tallennettu

Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #114 : 16.01.2008 00:24:40 »

epona! smitten

Jonain päivänä katsot taaksesi ja kristallin kirkkaasti tiedät,miksi sinun piti tuo kokea.
Se on ihana oivallus ja silloin osaa ottaa sen siunauksena. angel

Kiitos sanoistasi!On hyvä olla,jos edes joku saa uskoa ja voimia.
Yhdessä kuljetaan ja autetaan toisiamme. angel
tallennettu

Riitta
Astroholisti
*****
Viestejä: 2899



Profiili
« Vastaus #115 : 16.01.2008 11:10:45 »

"Sain vahvan tunteen, etta sieluni "haahuili" tuskasta"tapahtumahetkella.
On sitten ilmeisesti niin, etta elama jatkuu toisella puolella ja silloin olisimme karmallisesti vastuussa myos itsemurhasta-tama valahdys tuli mieleeni eponan kokemuksesta.
tallennettu
Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #116 : 16.01.2008 15:51:00 »

En kiellä sitä,ettemmekö olisi vastuussa siitä,kuten muistakin möhlinnästämme täällä.
Kyllä varmaankin tullaan takaisin tuohon samaan tilanteeseen kokemaan samantapaisia juttuja uudestaan,kunnes läpäisemme ne.

Eilen illalla vuoteessa,mietin miten erilaisia meidän kunkin tarinat ovat ja ne ovat vain pieni suppea otos.
On peloa äidin puolesta,ihastuksen,lapsen,,,
Elämä on aikamoinen palapeli rakennettavaksi ja varmaan palaset sekoavat tämän tästä ja taas alamme kokoamaan uudestaan.
Joskus tuntuu siltä,että näin vaikeaa peliä ei saa koskaan kasaan.
Ja kuitenkin olemme luoneet sen itse,joten kait sen itse myös kasaan saamme. Cheesy

Ajattelin myös Ardithia. smitten
Minulle saattaisi sopia samantyyppinen mies,kunhan pelisäännöt olisivat selvät.
Miten helppoa olisi itsellä,kun ei tarvitsisi kaikkea vääntää rautalangasta,vaan toinen ymmärtäisi mitä käyn läpi ja sama toisin päin.
Hassu ajatus,mutta tätä aloin luoda elämääni. Cheesy smitten
tallennettu

^^Queen Nefertiti^^
Astroholisti
*****
Viestejä: 10595


au, kuu jousimies / asc vaaka नमस्ते ‏الله‎ ॐ


Profiili
« Vastaus #117 : 17.01.2008 11:33:35 »

Chandra, sinä uit tummilla vesillä, mutta minä olen sanoutunut irti vaikeiden ihmisten auttamisesta. Ehkä sinulla on eri tehtävä. Minä kai tuon iloa, hauskuutta, viisautta vaikka olisi vaikeitakin juttuja koettu/ olisi ympärillä. Tiedän kyllä miten kovaa taistelua se on, jos joku on itsetuhoinen.

Joten kyllä, pidän etäällä liian vaikeat asiat, ihmisillä on paljon ongelmia, voisin ratkoa niitä tai sitten en. Olen kyllä auttajatyyppiä, mutten esim jaksaisi toimia kuten Amma, aina todella pahojen ongelmien keskellä. Hän tosin ei menetä yliaistillisesta tilastaan mitään, varmaan näkee että kaikki = karmaa..

Mutta tästä on puhuttu ennenkin; ihan kevyet konstit ei vakavasti masentuneisiin ehkä pure, ja itse en ole lainkaan masentunut. Cheesy Cheesy Smiley

Ardith, nam nam jos sielun veli löytyi.. silti suojele itseäsi.
« Viimeksi muokattu: 17.01.2008 12:37:01 kirjoittanut ^Soul´s Adventure^ » tallennettu

You become GRATITUDE for ALL that THE UNIVERSE provides. It becomes obvious to You that ALL OF THE UNIVERSE GIVES AND CONTINUES TO GIVE IN LOVING PERFECTION exactly what you ask for, because THE UNIVERSE LOVINGLY PROVIDES FOR YOU ALWAYS! BECOME LOVE!
Atomi
Vieras
« Vastaus #118 : 17.01.2008 14:18:50 »

Tuohon karman keräämiseen en ihan noin suoraan oikein usko kuin mitä tässä ketjussa on tuotu esille. Siihenhän vaikuttaa se, millä henkiselllä motivaatiolla itsarin tekee. Jos se kuuluu sielunsuunnitelmaan ja on siis "tilaustyö", niin eihän siitä mitään selvitettävää taakkaa synny. Jos itsarin tekee paetakseen kesken elämän, niin siitäkin jää vain "hoitamattomat työt" seuraaviin elämiin ja ehkä jonkun läheisen sielun loukkaaminen paikattavaksi, jos niin on käynyt.  coolsmiley

Minä uskon, että meillä on ihan yhtä suuri oikeus kuolla kuin elää eikä eläminen ole mikään velvollisuus tai pakkopullaa. Minun elämässäni itsemurha on aina ollut yksi todellinen vaihtoehto, vaikka en sitä olekaan yrittänyt. Minulle se on ollut vapauttava kokemus, koska tiedän eläväni koko ajan täysin vapaaehtoisesti ja nimenomaan omasta vapaasta halustani. Pikemminkin minä koen sen niin, että koska tiedän kuolemisen olevan joka päivä yhtä lähellä kuin elämäkin on, niin sellainen mystiikka häviää kuolemisesta eikä sitä tarvitse pelätä.  Wink

Jossain tässä ketjussa oli kysymys siitä, miksi ihmiset vihaavat, inhoavat tai karttavat itsemurhaa yrittänyttä. Minä luulen, että se johtuu kuolemanpelosta. Ihmiset eivät halua muistutusta itselleen omasta kuolevaisuudestaan. En varmasti ole tällä pallolla ainoa, jolle elämässä on tullut mieleen myös kuoleminen. Itsemurhaa yrittänyt on muikkari niille, jotka ovat sitä ajatelleet vaikka eivät olisi itsaria yrittäneetkään eikä kukaan muu tietäisi heidän ajatuksistaan. Monet heistä pelkäävät, että itsekin voisivat tehdä itsarin jossain tilanteessa, mutta samalla he pelkäävät kuolemaa. En tiedä, mutta näin minä olen tätä asiaa sottaillut ja varmasti on paljon muitakin näkökulmia olemassa.   Smiley

Kiitos kaikille, jotka olette avoimesti tuoneet omia kokemuksianne mukaan tähän pohdiskeluun. On tosiaankin aika vähentää kuolemisen mystiikkaa ja antaa anteeksi kaikille kuolleille ja kuolemista yrittäneille. Kuoleminen on osa elämää ja siihen on oikeus. Anteeksi antaminen on vaikeaa, mutta siinäkin asiassa harjoittelu tekee mestarin ja mestarihan harjoittelee joka päivä.   smitten
tallennettu
Chandra
Astroholisti
*****
Viestejä: 2752



Profiili
« Vastaus #119 : 17.01.2008 15:29:25 »

Ensin vastaan SA:lle. Smiley

Kyllä,minä liikun tummilla vesillä,mutta se on jo lapsesta asti ollut minussa.
Raahasin kotiin aina haavoittuneet eläimet ja isäni metsästäjänä lopetti niitten kärsimykset,vaikka itse tietenkin olisin halunnut hoivata ne kuntoon.
Lapsen ajatusmaailmaa,,
Katselin myös laitapuolenkulkijoita,joita silloin tällöin näin,kun kaupungissa kävimme.
Minulle tuli aina hirveän paha olla.Sääli ja itku ja mietin kauan millaista on olla ilman kotia.
Äitini ei näitä asioita kanssani jakanut,joten pohdiskelin niitä pienessä päässäni ja rukoilin näitten ihmisten puolesta. angel
En pysty ratkaisemaan kenenkään ongelmia,eikä se ole tarkoituskaan.
Pyrin nostamaan niitä ihmisten tietoisuuteen ja olemaan kanssakulkija ja kuuntelija niille,jotka sitä haluavat.

Olen toki vienyt yksittäisten ihmisten asioita eteenpäin.
Puhunut niitten puolesta,joita kukaan ei kuuntele,mutta mistään omasta viisaudestani en voi puhua.
Se toiminta on lähtenyt sydämestä.
Ja olen kyllä huomioinut,että minulle johdatetaan energiahoitoihin masentuneita ja eronneita ihmisiä paljon enemmän kuin useimmille muille.
Se mitä teen,on minun tieni ja rakastan sitä työtä.
Olen saanut kokea myös uskomattoman ihania onnistumisen hetkiä,kun jonkun toivottomana pidetyn ihmisen asiat ollaankin saatu onnelliseen päätökseen.

Vaikka kirjoitan paljon surullisista asioista,ei se tarkoita,että muhisin niissä.
Rakastan leikin laskua ja nauramista ja ystävissäni on paljon myös heitä.
Oikeastaan masentuneetkin osaavat vetää hurttia huumoria elämästään,samoin alkoholistit,narkomaanit ym.
Se on juuri se asia,joka pitää vielä ihmisen elossa.
En menetä energioistani mitään auttamalla muita.Saan sitä silloin lisää,kun on joku,jonka kanssa pohditaan hoitojen jälkeen tapahtuneita.

Kuten aijemmin kirjoitinkin,olen sinut omien masennuskausieni kanssa.
Ne pysäyttävät kelaamaan missä mennään ja minne nyt.
Antavat aikaa levolle ja itkulle.Kaiken purkamiselle ulos itsestään.
Juuri sitä minä tarvitsen,sillä muuten en pysähtyisi kuuntelemaan kuka minä oikeasti olen ja mitä minä haluan tehdä.
Masennuksen voi katsoa minulle siunaukseksi.En myöskään silloin unohda miltä se tuntuu ja niin aito myötätunto pysyy matkassa mukana.
Olen juuri ohittanut vaikean kauden ja taas on aika luoda uutta. smitten
Ja vaikka kirjoitan näistä asioista,voin saman tein mennä toiselle topicille nauramaan jotain muuta.En enää kerää niitä itseeni.

Tietysti omille henkilökohtaisille suruille jään surutilaan,mutta nekin kuuluvat elämään.
Esim.tuo lapsenlapseni,joka ei ehtinyt syntyä.
Olen itkenyt asiaa tosi paljon ja minulla ei ollut keskenmenoista mitään kokemusta.Etsin tietoa,miten muut reagoivat.Onko normaalia surra näin paljon?Soitin psykiatrille ja itkin hillittömästi ja hän ikään kuin antoi surulle luvan,kertomalla miten tapahtuma yleensä ihmiseen vaikuttaa ja kehoitti vain itkemään asiaa niin kauan kuin siltä tuntuu.

Häen ja pyydän silloin myös apua muilta.Se on vastavuoroisuutta,eikä kukaan jää kiitollisuuden velkaan,että sinä vain hoidat tai vastaavaa.
Toki ymmärrän,että muilla on toinen tie ja tämä on minun tieni.
Olen tästä tiestäni kuitenkin kiitollinen,vaikkei se ehkä aina mukavalta tunnu.
Jälkeen päin tulee vasta kunkin opin oivallus! Cheesy

Erilaisuus on hieno asia.Pidetään jokainen omista aidoista itsestämme kiinni.Kenenkään muun ihmisen vuoksi ei tarvitse näytellä muuta kuin on.
Jokainen tapa on oikea tapa elää. smitten
tallennettu

Sivuja: 1 ... 6 7 [8] 9
  Tulostusversio  
 
Siirry: