Ensin vastaan SA:lle.
Kyllä,minä liikun tummilla vesillä,mutta se on jo lapsesta asti ollut minussa.
Raahasin kotiin aina haavoittuneet eläimet ja isäni metsästäjänä lopetti niitten kärsimykset,vaikka itse tietenkin olisin halunnut hoivata ne kuntoon.
Lapsen ajatusmaailmaa,,
Katselin myös laitapuolenkulkijoita,joita silloin tällöin näin,kun kaupungissa kävimme.
Minulle tuli aina hirveän paha olla.Sääli ja itku ja mietin kauan millaista on olla ilman kotia.
Äitini ei näitä asioita kanssani jakanut,joten pohdiskelin niitä pienessä päässäni ja rukoilin näitten ihmisten puolesta.
En pysty ratkaisemaan kenenkään ongelmia,eikä se ole tarkoituskaan.
Pyrin nostamaan niitä ihmisten tietoisuuteen ja olemaan kanssakulkija ja kuuntelija niille,jotka sitä haluavat.
Olen toki vienyt yksittäisten ihmisten asioita eteenpäin.
Puhunut niitten puolesta,joita kukaan ei kuuntele,mutta mistään omasta viisaudestani en voi puhua.
Se toiminta on lähtenyt sydämestä.
Ja olen kyllä huomioinut,että minulle johdatetaan energiahoitoihin masentuneita ja eronneita ihmisiä paljon enemmän kuin useimmille muille.
Se mitä teen,on minun tieni ja rakastan sitä työtä.
Olen saanut kokea myös uskomattoman ihania onnistumisen hetkiä,kun jonkun toivottomana pidetyn ihmisen asiat ollaankin saatu onnelliseen päätökseen.
Vaikka kirjoitan paljon surullisista asioista,ei se tarkoita,että muhisin niissä.
Rakastan leikin laskua ja nauramista ja ystävissäni on paljon myös heitä.
Oikeastaan masentuneetkin osaavat vetää hurttia huumoria elämästään,samoin alkoholistit,narkomaanit ym.
Se on juuri se asia,joka pitää vielä ihmisen elossa.
En menetä energioistani mitään auttamalla muita.Saan sitä silloin lisää,kun on joku,jonka kanssa pohditaan hoitojen jälkeen tapahtuneita.
Kuten aijemmin kirjoitinkin,olen sinut omien masennuskausieni kanssa.
Ne pysäyttävät kelaamaan missä mennään ja minne nyt.
Antavat aikaa levolle ja itkulle.Kaiken purkamiselle ulos itsestään.
Juuri sitä minä tarvitsen,sillä muuten en pysähtyisi kuuntelemaan kuka minä oikeasti olen ja mitä minä haluan tehdä.
Masennuksen voi katsoa minulle siunaukseksi.En myöskään silloin unohda miltä se tuntuu ja niin aito myötätunto pysyy matkassa mukana.
Olen juuri ohittanut vaikean kauden ja taas on aika luoda uutta.
Ja vaikka kirjoitan näistä asioista,voin saman tein mennä toiselle topicille nauramaan jotain muuta.En enää kerää niitä itseeni.
Tietysti omille henkilökohtaisille suruille jään surutilaan,mutta nekin kuuluvat elämään.
Esim.tuo lapsenlapseni,joka ei ehtinyt syntyä.
Olen itkenyt asiaa tosi paljon ja minulla ei ollut keskenmenoista mitään kokemusta.Etsin tietoa,miten muut reagoivat.Onko normaalia surra näin paljon?Soitin psykiatrille ja itkin hillittömästi ja hän ikään kuin antoi surulle luvan,kertomalla miten tapahtuma yleensä ihmiseen vaikuttaa ja kehoitti vain itkemään asiaa niin kauan kuin siltä tuntuu.
Häen ja pyydän silloin myös apua muilta.Se on vastavuoroisuutta,eikä kukaan jää kiitollisuuden velkaan,että sinä vain hoidat tai vastaavaa.
Toki ymmärrän,että muilla on toinen tie ja tämä on minun tieni.
Olen tästä tiestäni kuitenkin kiitollinen,vaikkei se ehkä aina mukavalta tunnu.
Jälkeen päin tulee vasta kunkin opin oivallus!
Erilaisuus on hieno asia.Pidetään jokainen omista aidoista itsestämme kiinni.Kenenkään muun ihmisen vuoksi ei tarvitse näytellä muuta kuin on.
Jokainen tapa on oikea tapa elää.