seuraava »

[*Kide*]

Ensinnäkin osaako joku enemmän asiaa pohtinut tai kokenut kertoa, miksi tuo oma tarot (kivi) pakka ei anna minulle itsellini mitään?  Kun yritän "kuunnella" kädessäni ei tunnu miltään tai sitten kaikki tuntuu -koko pakka kihelmöi 

No, mutta onneksi on sitten muita jotka katsoo 
Eli varsinaiseen otsikkoon;
Elämäni on vuodessa mennyt kuin vuoristoradan juna... välillä löytyy jarrut ja välillä tuntuu olevan hukassa. Kun muistelen aikaa vuosi takaperin, tuntuu kuin olisin ihan eri henkilökin. Olen löytänyt itsestäni vähemmän imartelevikin piirteitä ja sellaista voimaa, etten kuuna valkeana olisi uskonut olevan. Toisaalta on tämä punnertaminen kaatanut migreenin kouriin useammin kuin aiemmin ja eri tasoisia stressin oireita ollaan huomattu. Vakavimpaan sainkin kesällä parin viikon sairasloman, kun nukkuminen loppui. Nyt osaan taas hieman höllätä,  kun huomaan menevän murheet unta suuremmaksi.

Mitä tämä on? Kuka minä olen? Mihin ihmeeseen ollaan menossa?

Kaikella on tarkoitus ja taon mantrana, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu... muuttuu, muuttuu... mutta minkä prässin läpi pitää ensin itsensä survoa ja onko se nyt sitten sen arvoista? Elän aikaa, kun pohdin onko jokin osa alue todellakin elämässäni niin suuren vaivan arvoinen, että olen valmis maksamaa siitä ihan kaiken mitä omistan ja jopa ottamaan lainaa. Tällä en tarkoita rahaa vaan henkistä pääomaa ja mm.perhettäni... heidän aikaa ja tarpeitaan.

Kaikki ajatukset otetaan kiitollisena vastaan, vaikkavain omat kokemukset arjen jaksamisesta 

[kengururotta]

Nostin sinulle kortin ja kortiksi tuli YLIPAPITAR,
jonka viesti sinulle on että yritä olla riippumattomampi asioista jotka eivät sinällään
kuulu sinuun Itseesi. Tietysti et voi vaan hylätä perhettäsi ja alkaa elämään vain itsellesi,
mutta muistathan myös järjestää itsellesi omaa aikaa?
Yritä päästä tasapainoon oman sisäisen todellisuutesi ja ulkomaailman kanssa.
Tämä kortti kehoittaa sinua kuuntelemaan itseäsi!
"sisäinen oppaamme kertoo,miten erilaisissa tilanteissa on toimittava ja mikä on oikein.
Pystyt paljon enempään kuin osaat kuvitella.Sinussa on runsaasti tyyneyttä,viisautta ja luovuutta.
Sisäinen oppaasi on aina läsnä,se ei nuku koskaan."
Yrität ehkä hieman liikaa olla mieliksi muille ja saada kaiken toimimaan heti,
ja menet ongelmiin liian syvälle sisälle,
älä annan murheittesi ottaa valtaa itsestäsi sillä sen ne kyllä tekevät jos vaan annat.

Nostin sinulle myös toisen kortin ja tuli MIEKKOJEN VIITONEN:
Miekkojen Viitonen symboloi taistelemista,antautumista tai jopa häviämistä.
Kortti viittaa enemmän mielen laatuun kuin itse tapahtumaan.
Emme voi voittaa jatkuvasti mutta emme myöskään ole aina häviäjiä.
Kortti edustaa pikemminkin sitä,miten suhtaudumme tapahtuneeseen,eikä sitä,olemmeko
voittajia vai häviäjiä.Todellinen voittaja on se,joka kykenee nousemaan tämän kaksijakoisuuden
yläpuolelle.
Neuvo: joka päivä olet voittaja ja myös häviäjä.Opettele häviämään niin,ettet perusteettomasti
aliarvioi itseäsi tai sorru itsesyytöksiin.Ja vaikka kokisit itsesi joskus petetyksi,
muista,ettei sinun tarvitse tuntea itseäsi nöyryytetyksi.Jokainen kokemus on tärkeä.
Iloitse voittajan kanssa hänen voitostaan.Ja kun itse voitat,älä tule ylimieliseksi.
Ylpeys kääntyy aina itseäsi vastaan,niin myös itsesyytökset.
Jos olet jo valmiiksi mielessäsi hävinnyt,näin todennäköisesti myös tapahtuu.
Meditaatio: Pystyn näkemään tappiossanikin voiton.

Mitäpä tuohon nyt lisäämään mitään 

[*Kide*]

    
Kiitos teille! Anemia vaivaa..tiedän, vanha tuttu  Olenkin aloittanut taas aktiivisen nokkosmehun nauttimisen ja vitamiineja löytyy.. pakkohan sitä jollakin on ainakin lume hoitaa, jos ei muuta 
Tuo energiahoito kuulostaa ihan ajatukselta, täytyy tutkasta tuossa Joulun alla kun on hieman enemmän aikaa itselleenkin...

Kengururotta -et tiedä mitä nostit    Vihaan häviämistä ja luovuttamista, en ole koskaan antanut itseni selvitä hengissä itsesyytöksistä, jos olen hävinnyt. luovuttanut en ole koskaan, oman terveydenkin uhalla, mutta juuri eilen pohdin, että nyt on sellaisen aika ja otan sen niin, että tässä on jokin idea miksi minun tulee tästä mennä näin ja näillä tunteilla. Ylipapitar auttaa minua näkemään näiden asioiden yli, silloin voin varmasti olla myös helpommin rauhallisempi ja objektiivisempi 

Toivon todella rauhaisaa Joulua ja seuraavaa vuotta... vuoristoratani saisi nyt olla viimeisessä hurjassa syöksylaskussa kohti loppukaarretta. Sen verran kovat ovat tilanteet nyt...

[rubiinitar]

En tiedä onko tästä mitään iloa, mutta ainkin voin todistaa, että ihminen selviää lähes mahdottomistakin, vuosikymmenten vastoinkäymisistä. Oma vuoristoratani on kestänyt lähes viisikymmentä vuotta, toki välillä on ollut tasaisempiakin jaksoja, mutta toisaalta hyvin haasteelliset jaksot ovat kestäneet jopa neljännesvuosisadan ja usein niin, että hengähdysaikaa ei kovien kokemusten välissä ole juuri lainkaan.
Muutama esimerkki, kaikkea en kerro: Alkoholisti-isä joka kuoli nuorena, muutama mielisairas/persoonallisuushäiriöinen puoliso, kuollut lapsi, yksinjääminen juuri ennen synnytystä, vuosien vastentahtoisia yksinäisyysjaksoja, auttavia ystäviä ympärillä erittäin vaikeissa elämäntilanteissa ei oikeastaan lainkaan, työn täydellinen menettäminen vuosiksi ilman mitään järjellistä syytä (siis henkilökohtainen ja omilla ponnistuksilla luotu menestys työssä johtaakin työttömyyteen josta ei ole ulospääsyä vaikka tekisi mitä), taloudellisia ongelmia jotka johtuvat siitä että yrittää auttaa läheisiään, omaisuuden tuhoutuminen tulipalossa ja äidin kuolema, omien lasten henkinen ja fyysinen kärsimys ja pettymykset sekä psykofyysiseet sairaudet kaikesta edellämainitusta johtuen...

Tavallaan kyllä jo lapsuudessa 'valmennetaan' ihmistä tällaiseen elämänkohtaloon, eli jo varhain koin tulevan elämän  hyvin raskaana. Sielunsopimus on itse tehty, mutta ihminen ei olisi ihminen, ellei hän kapinoisi kohtuuttomalta tuntuvaa kohtaloaan vastaan.

Ja toisaalta: Buddhalaisittain ajatellen ei ole mitään sen arvokakampaa, kuin kärsimys ja menetykset, sillä vain ne vievät meitä kohti päämäräämme, tydellistä yhdentymistä ja kuolemanpelosta vapautumista.
Kuolema, oma tai läheisin on lahjoista suurin, sanotaan. Eikä suinkaan tuskan aiheuttajista pahin. Vaikeinta on elämässä kestää hyvin pitkään jatkuvaa tilaa, jossa mitkään ponnistukset eivät johda mihinkään positiiviseen, palkintoa ei tule. Mutta kaleeriorjan elämälläkin on pyhä tarkoitus, ja kidnappaajan seinälle seksiorjaksi pää alaspäin ripustettu 'girl of the box' on samalla lailla matkalla kohti valaistumista - kuten me kaikki (anteeksi rajut esimerkit, utta yritän suhteuttaa näin asioita)

[rubiinitar]

Kiitos, Esmiralda. Paradoksi toisaalta on että se joka kokee vähemmän kärsimystä kärsiikin pienestä enemmän, kärsimyshän on henkilökohtainen tunne, ei mitään yleisesti mitattavaa.

Olen viim aikoina joutunut olosuhteiden tähden (jälleen kerran) tekemisiin erilaisten kriisityöntekijöiden ja terapeuttien kanssa, ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että koen kiusallisena sen, että auttaja kategorisoi autettavansa usein aivan  liian helposti ja kepeästi ('olet shokissa', 'olet kriisin siinä-ja-siinä vaiheessa', 'olet kovettunut/sairastunut kovuuteen'). Auttajat itsehän eivät välttämättä ole kokeneet itse omassa elämässään paljonkaan ja tragikoomista on, jos auttaja juoksee autettavan luota pois paniikissa, hyvästejä jättämättä, kun on saanut kuulla 'aivan liikaa'.

Autettavan ja akuutissa elämänkriisissä olevan oletetaan myös käyttäytyvän tarkalleen tietyllä tavalla ja jos tätä normia ei noudata saa pahimman mahdollisen leiman otsaansa.

Olen tästä aiheesta kirjoittanut täällä aiemminkin: henkilökohtaisen kriisi- ja kärsimyskokemuksen pakottaminen tiettyyn muottiin on äärimmäisen tarpeetonta ja vastenmielistä, jokaisen kokemusmaailma on psykologisista teorioista huolimatta persoonallinen ja ainutkertaisuudessaan arvokas.

Muistan aina kun kollegani A.S. perheineen kuoli tsunamissa ja hänen vanhempansa suhtautuivat haastatteluissa menetykseensä yleisen mielipiteen mukaan  ikäänkuin aivan liian 'tyynesti'. Rauhallinen tapahtuneen hyväksyntä siis aihutti lähes aggressioita ulkopuolisissa, jotka halusivat rypeä joukkosurussaan (heilläkin toki oikeus surra tuolla omalla tavallaan). Ihminen voi olla julma ja itsekäs siis hyvin kummallisilla tavoilla, määrittelemällä miten toinen ihminen suree ja kärsii 'soveliaasti'.

Kuolemalla vitsaileminen on äärimmäisen vapauttavaa niille jotka siihen kykenevät. Olen viime päivinä tuntenut huikeaa vapautumisen ja energian virtaamisen tunnetta juuri kuoleman takia, ja huumori kuuluu aivan olennaisena osana tähän vapautumiseen. Silti itseään hyvin henkisinä ja sieluniältään vanhoina ihmisinä pitävät tuttavat ovat närkästyneet suuresti tällaisesta suhtautumistavasta, vaikka se tulisi suoraan sydämestä, kuplivana nauruna, jumalallisena ilona

[*Kide*]

auts 
Rubiinitar -sinä sanoit sen... paradoksia todella... Loppujen lopuksi minullakin on kaikki hienosti. Kukaan ei ole minua pakottanut tähän pulkkamäkeen, kukaan ei kiellä minua vetämästä liukuria pois pyllyni alta ja sanomasta, että nyt en enään leiki teidän kanssa -lähden pois. Perusasiat elämässäni ovat kunnossa ja niiden pilarit kantavat varmasti... ongelmat ovat minussa itsessäni ja niinpä voi sanoa, että kasvun paikka -todella  :
Se nyt aina tekee kipeää ja taidan tässä kasvattaa hieman muitakin, koska kipuni on kuin lampeen heitetty kivi ja sen väreet... valitettavasti taas kerran. Muiden kärsimystä vuokseni olenkin yrittänyt välttää koko elämäni ongelmissa ja usein maksumieheksi olen joutunut itse. Niin, tuon lopetin muutamia vuosi sitten ja nyt olenkin ollut se p****pää aikas usein  Nyt ollaan taas tilanteessa, jossa joudun toteamaan, että tämä rotta jättää laivan vaikka yksin...

Anteeksi niille, joiden elämän aitaan olen naulan lyönyt... mutta olemassaoloani en pyydä anteeksi.

[rubiinitar]

Jokaisen elämäntilanne ja -kohtalo on tosiaan ainutkertainen, eikä kenenkään henkilökohtaista kärsimystä ole toisen lupa väheksyä. Kamppailemme jokainen oman itsemme kanssa, ja siinä vaiheessa kun ymmärrämme, että oma sielu (ja ego) ja toisten sielut (ja egot) ovat lopulta kaikki yhtä ja samaa, jumalallista henkeä ja pyhän olevaisuuden ilmentymää---olemme aika pitkällä

Ja niiden jotka ovat pidemmällä tehtävä on opastaa toisia, eikä kukaan meistä ole yksin, kuten Esmiralda totesi. Elämän ja sielujen  kiertokulku siis ei koskaan pääty tai  muutu, vain näkökulma elämään fyysisellä tasolla (ja toisella tasolla) muuttuu.