ihmiset on....

:

ja kaikki muut hymiöt....
kyllä minäkin sen ymmärrän, että kaikenlainen järjestelmällinen savustus, mustamaalaus ja kiusaaminen on vakava asia...
juttujen perusteella mitä kuulen, niin työpaikkakiusaus on ihan melkein yhtä yleistä kuin koulukiusaus.
kyllä mullakin meni koulukiusauksen jälkeen 'maku ihmisiin' aika hyvin....lukiossa jossa sain olla rauhassa, niin, muutuin torjuvaksi mukaviakin ihmisiä kohtaan, ja oli mulla sielläkin yksi hevariystävä....mutta joo, oli pakonomainen tarve muuttaa kaupungistakin heti kun tulin 18...paeta niin kaus kuin pippuri kasvaa, koko kaupunki oli kuin saastunut minulle...
kesti pitkälle yli parikymppisyyden, kun pystyin kävelemään vanhan koulun pihan läpi ilman mitään tunnereaktioita menneisyydestä.
NYT se kaikki on jo irronnut minusta ja koko paikka on ihan neutraali, eikä tule MITÄÄN tunteita....mutta sitä terapiassakin käsittelin kyllä, se auttoi.
muutenkin vietin parikymppisyyden alkuvuodet paljon enemmän kotona opetellen erilaisia juttuja ja lukien, kuin bilettämässä ja olemassa 'piireissä'...sillä en halunnut enää mukaan mihinkään typeriin kissatappeluihin, mustasukkaisuusdraamoihin ja huoritteluihin.....
vaikka oli aina ystäviä ja seuraa, mutta pysyttelin kaikista turvallisen etäisyyden päässä koko parikymppisyyden alkuvuodet.
ihmisyydestä meni vaan maku. ei kiinnostanut kieroilu, nälviminen, seläntakana paskan puhuminen ja joku epämääräinen kateus ruumiinosien muodosta tai koosta.
mulla alkoi asiat paranemaan sosiaalisesti vasta 25 ikävuoden jälkeen, ja NYT olen tyytyväinen...
vaikka silti ihan lapsesta asti olen ollut siunattu hyvillä ystävillä, mutta he on aina kuuluneet 'eri piireihin', eivätkä tunteneet toisaan, ja en minäkään oikeastaan koskaan ole mihinkään tiiviiseen piiriin kuulunut.