
Soitin oinakselle, eikä meillä näköjään enää ollutkaan mitään riitaa (mun riidat aina "katoo" kun vaan unohdan ne)

ja sit se lupas tulla vaihtaan huomenna mun autoon renkaat..

jee!
Juuh, joskus vaan itkettää... Mä vuokrasin ärrältä Narnian samalla kun hain tuon mun housupaketin...
Katselin koko aamun Narniaa ja itkin varmaan kolmessa eri kohtaa ihan vollottamalla, eikä sille meinannut tulla loppua..
Mä oon just tällanen että itken kaikelle fiktiolle, mutta omille suruille ja murheille en kyyneltäkään. En vaan osaa surra mitään todellisia asioita, kun en ota niitä ehkä niin vakavasti.. Toisaalta itken kauneutta ja liikutusta, hyviä asioita, jotka nostaa pintaan herkkyyden..
Eilen itkin kun kävin metsässä kävelyllä ja siellä oli niin kaunista... Olin niin kiitollinen etten voinut kuin vuodattaa muutamia kyyneliä, ihan vain sen takia että se kosketti niin voimakkaasti... Luonto ja luonnon kauneus saa mut usein kyyneliin. Varmaan siksi että se ihmeellisyys ja kauneus on niin suoria ilmentymiä jumaluudesta.. Tulee täyteen toivoa ja uskoa siitä, että hyvyyteen ja rakkauteen voi uskoa, kun on olemassa vielä puhtautta ja viattomuutta.
Usein kun illalla on kävelyllä, niin oon ihan myyty... Myyty. En osaa edes kuvata sitä tunnetta. Kun hengitän keuhkot täyteen puhdasta ilmaa, kävelen metsässä, kuulen kun metsä huokailee ja elää.. Näen taivaan ja se syvän sininen väri uppoaa suoraan mun sieluun ja tähdet puhuu mulle kuin ne olisi eläviä. Mä koen sen kaiken niin suurena, jonain niin mahtavana ja eheyttävänä, että sanat loppuu...
Eikö elämä olekkin ihmeellistä?
