Huhheli huh,
miten ihminen voi samanaikaisesti olla onnellinen ihmisistä elämässään, suunnasta jonne elämä on menossa, ja tästä hetkestä ja samalla niin yksittäiseen hetkeen kyllästynyt, että voisi tökkiä kynällä itseään silmään...
töks töks
ei tunnu missään.
Lionheat, (aha, keksin sulle uuden nimen...) heart--- oon kanssa ollut joskus paketissa kesän, eikä se herkulta tuntunut. Silloin kyllä huomasi, että ketkä pysyvät rinnalla ja keiden kanssa on kivaa, vaikka urheilulliset endorfiinit ei potki aivoihin. Mun tätini, joka on vyöhyketerapeutti, osaa aina löytää tällaisista tilanteista syyn ja seurauksen ja mielellisen tilanteen yhteyden.
"Mikä sulla meni?"
"Nilkka"
"Kumpi?".
"Oikea."
"Isän puolen nilkka, muistot, sieltä alkaa nyt tulemaan tavaraa ulos, laita unet ylös ja soita mulle, niin mietitään, että mitä ja miksi..."
ja sit mietitään. Sain viimeks tähän mun tappavaan närästykseen mielenhoidot, on se hienoa ja hämmästyttävää aina. Oon onnellinen, että mulla on tuollainen viisas tietopakettitäti!
--- ja tämän opettavaisen pikkutarinan kerroin, jotta ehkä saanet jotkut epäkicksit ja löydät jonkun tarkotuksen hetken himmaamiselle---
Kaikki huono ei ole aina pahasta.
Töistäkin oon taas vaihteeksi nauttinut, koska seurani on niin hyvää. Olen joskus miettinyt, että
"vitsi, jos joku ajattelisi musta tälleen, tai sanoisi näin, tai synkkaisi silleen sanattoman sopimuksen kautta"
niin
mies antaa palaa.
Ihanaa, kun olen nyt viimein tajunnut, että miespuoliset ystäväni saavat olla vain ystäviäni, eikä mun tarvitse liimailla irtoripsiä ja pitsikoristeita jokaiseen tilanteeseen, jossa haluan nähdä potentiaalisen elämänkumppanin ilmenemisen. Tämä hellittäminen ja ymmärrys ja vahva tunne siitä, että sitten kun se elämän kumppani ilmenee, se ilmenee ja that´s it.
Meen tänään illalla rokkimaan, ulkoilmassa rokkia ja valssia:
joki ja jokeen painuvat katulamppujen oranssit valot, joen rannalla väki, perunajauhot tanssikenkien pohjassa ja toiset hikipäässä kellarinomaisessa punkmestassa. Kesäilma ja pyöräily yöllä kello neljä kotiin, kun sirkat sirittävät. Sirittäväthän ne vielä? Jooko?
Rentoutumista, se hetki kun sulkee silmät, kun musiikki tunkee ihon soluista sisään ja on minä, kun kaikki on yhtä, yhtä suurta olemista, vaikka luulevatkin olevan erillisiä, irrallisia. Vaan kaikissa virtaa veri ja henki kohisee ja saman elämänvoiman lapsia me olemme.
No nyt meni kyllä niin fiilistelyn puolelle. Toivottavasti kukaan ei ole puhunut mulle hetkeen. Olin niin omissa maailmoissani, että en ole ainakaan vastannut mitään.
