Voi tigris.
Itseänikin pistää sydämestä kun luin tuon sun viestin.
Voin niin samaistua sun tunteeseen mikä viiltää aikansa,välillä niin tuskaisesti että luulee kuolevansa.
Sun haava on vielä ihan auki,anna sen rauhassa arpeutua,
mutta koskaan arpi ei kokonaan mee näkymättömäks,vaan jättää meihin jäljen.
Joskus sitä räävitään tahallaan arpea auki uudelleen ja uudelleen,
jolloin se paranee hitaammin.
Se on vaikea tunne,kun rakastaa jotain ihmistä mutta tietää ettei siitä jutusta vaan
enää voi tulla mitään,eikä kuitenkaan haluais sisimmässään päästää irti.
Miten päästää irti jostain,jota kaipaa kokoajan ja joka on mielessä joka aamu,joka ilta
ja kokoajan.
Ja yhteiset muistot ja kaikki,ei niitä noin vaan pois heitetä.
Sydämeen ne ainakin jää.
Joskus kun suurin tuska ja ikävä menee ohi,
luulen,että elämä tuntuu taas kevyeltä ja ihminen pystyy taas rakastumaan uudelleen.
Noh.. innostuinpas selittää.Koskettaa vaan itseänikin kun luen tigrun juttuja kun tiedän
miltä susta tuntuu,MITEN EPÄTOIVOINEN olo joskus on.
Käytiin siskojen kans ABC:llä juomassa kahvit,itse otin kyllä hampurilaisaterian.
Ne nauro vähän mulle ku kävelin rikkinäisissä farkuissa,isossa hupparissa ja korkokengissä
menemään siellä.
En oikeen löytänyt vaatteita enkä kenkiä niin laitoin sit mitä sattuu päälle,
oli varmaan hauskan näköinen yhdistelmä.
Nyt pikkuhiljaa nukkumaan,hyvää yötä kaikille.
