seuraava »

[Rakkauden valo]

Kiitos enkeleille ja tämän palstan kirjoittaja Charitylle, joka sai minut avaamaan tänne tämän aiheen.

Eli kysyn teidän mielipidettänne:
Voiko nyt 4kk ikäinen vauvamme olla tuo sama vauva jonka menetimme kolme vuotta sitten? (siis sama "sielu")

Yleensä löydän ajan kanssa vastaukset sisimmästäni itse, mutta tämän asian kanssa olen ollut vähän "hukassa". Välillä minusta tuntuu, että hän voisi olla sama sielu ja sitten toisinaan taas ei.
 
Otan vastauksia vastaan kiitollisuudella jos joku näkee selvemmin onko hän mahdollisesti sama sielu vai ei. Eikä tarvitse olla 100% varma vastatakseen.  Muitakin kommentteja voi laittaa...

[mammamma]

Miksipäs ei? Jos sellainen sopimus on tehty, että tämä sielu tulee teidän lapsekseen, mutta jostakin syystä aika ei kuitenkaan ollut aikaisemmin oikea / menetyksestä piti oppia jotain tms.

[Mirjam]

Minä henk.kohtaisesti en lähtisi edes tuollasia ajatuksia toteuttamaan, koska kokisin, että veisin silloin tältä uudelta tulokkaalta mahdollisuuden tulla kuulluksi, nähdyksi ja koetuksi omana itsenään.
Helpostihan sitä sitten projisoisi näitä menetettyyn lapseen kohdistuvia tunteitaan tähän tässä hetkessä olevaan, eikä häntä silloin kokisi puhtaasi omana itsenään.
Näin niinkuin elämän kunnoittamisen ja vapauden suomisen pohjalta.

Mutta tämä oli vain minun näkemykseni. Itse kun en perusta noista 'sielullisista' asioista käsitteellisellä tasolla.

[Rakkauden valo]

Kiitos kaikille vastanneille! Turhaahan tätä on tosiaan tavallaan edes pohtia. Ja me kaikki olemme tosiaan yhtä. Sitä kai se vain onkin, että haluan sen surun "kuolevan" nyt lopullisesti. Sillä kun vielä tällaista pohdin, se ei ole selvästikkään vielä ihan täysin "kuollut". Nyt on siis senkin aika. 

[Inke_1]

Onkohan tähän kysymykseen oikeaa vastausta olemassa, on vain sellaisia musta tuntuu juttuja ja sattumia, vaikka sattumiin ei haluaisi kiinnittyä.

Olin vuoden 73 keväällä menettänyt keskimmäisen lapseni keskenmenossa. Kului useita vuosia ja näin unessa kuinka vanhimman veljeni perheeseen syntyy tyttövauva, joka kuuluisi minulle. Uni oli hyvin toden tuntuinen ja kun menin seuraavana viikonloppuna käymään äitini luona kysyin koska veljeni tytär kastetaan. Äiti oli hölmistynyt ja jotenkin vihainen minulle, koska ei hänelle ollut kerrottu että heille olisi edes tulossa pienokaista.

Veljeni asui perheineen 300 km päässä. Muutaman tunnin päästä veljeni soitti ja kertoi vaimonsa juuri synnyttäneen pienen tyttövaivan. Raskaus oli ollut vaikea ja he eivät olleet aikaisemmin uskaltaneet kertoa koska keskenmeno vaikutti hyvin ilmeiseltä. Tuo tyttö varttui ja valmistui aikoinaan kehitysvammaohjaajaksi. Avioitui ja sai viran hoitolaitoksesta jossa kiintyi suuresti erääseen nelivuotiaaseen vaikeasti vammautuneeseen poikaan. Poika menehtyi muistaakseni sydämen pettäessä, kun siinäkin oli ollut jotain häikkää.

Joitakin aikoja myöhemmin veljentytär alkoi odottaa vauvaa, myös tämä raskaus eteni hankalasti ja sitä salattiin meiltä kauimpana asuvilta sukulaisilta. Eräänä aamuna heräsin pyyntöön *mene koneelle ja kirjoita*. Olin automaattikirjoitellut joitain juttuja, joita varten minua oli aamun varhaisina hetkinä herätelty kirjoittamaan. Teksti tuli helposti ja runomittaan. Runo kertoi enkelistä, joka halusi syntyä maan päälle ja aneli sitä Taivaan isältä. Kun sain runon valmiiksi, veljeni soitti ja kertoi tulleensa vaariksi. Silloin ymmärsin miksi minun oli pitänhyt herätä juuri tätä runoa kirjoittamaan ja lähetin sen tälle nuorelle äidille. Myöhemmin sain tietää että tämä nuori äiti oli koko raskautensa ajan ajatellut että tämä kehitysvammainen poika oli syntymässä takaisin juuri hänelle, hänen omaksi pojakseen.

Minun on mahdotonta ajatella, etteivätkö lapset, joiden elämä on kovin lyhyt, tulisi jatkamaan sitä, ei välttämättä samaan perheeseen, mutta niin että perheessä on jotain mikä yhdistää näitä sieluja. Tuo runo on ollut suosittu kasterunona ja se on levinnyt melko laajasti. En oikein koskaan voi kertoa kirjoittaneeni sitä, puhun aina siiteä kertoessani että kun sain tämän runon niin.....

[Rakkauden valo]

Kiitos Inke vastauksestasi. Se kosketti.