:....löysit metsäämme ja aivan ihanan keijukaislammen täynnä vaaleaa tyyneyttä....ja taianomaisia tarinoita...lepää tässä hetki ja kuuntele...voit vaikka "sulkea silmäsi" - kuulla kuinka tarina kertoo - itse itseään...Lainaus käyttäjältä: täysikuu - 26.02.2007 21:18:32
Kaikenlaista ihanaa on ympärillämme mitä emme aina voi kokea, mutta sitten kun se kokemus tulee, tietää olevansa jotakin "outoa" ja aitoa....Kun muistamme näitä ystäviämme kohdella rakkaudella, vaikka emme heitä aina näkisikään
Olipa kerran...Aamu sarasti. Kynttilät olivat palaneet loppuun. Nämä kaksi menninkäistä eivät huomanneet ajan kulkua. Oltiin pitkälti iltapäivässä, kun Kasper vihdoin taas nukahti......keskellä metsää suuri vanha kanto, jonka alla asui menninkäisiä. Siellä asui Esmeralda viiden lapsensa, kahdenkymmenenkolmen lapsenlapsensa, sadanneljäntoista lapsenlapsenlapsensa ja ensimmäisen lapsenlapsenlapsenlapsensa Kasperin kanssa. Lisäksi kannon alta löytyi epälukuinen määrä pikkupeikkoja, metsähiiriä, eksyneitä keijukaisia ynnä muita olentoja, jotka Esmeralda oli ottanut osaksi suurta perhettään. Kannon alla oli siis sokkeloinen käytävien verkosto, joka yhdisti toisiinsa yli kolmesataa varasto- ja asuinhuonetta sekä yhden suuren salin, johon kaikki kerääntyivät iltaisin syömään, laulamaan ja kertomaan tarinoita toisilleen.
Esmeralda kertoi tarinoita muinaisista ajoista. Hän kertoi sukunsa historiaa. Elämä oli sarja syntymiä ja kuolemia, kesiä ja talvia, auringon nousuja ja laskuja Tätä kiertokulkua katkoivat vain seikkailijat....... joita löytyi jokaisesta sukupolvesta, ja joilla oli polttava tarve päästä pois kannosta. Nähdä, mitä purolle tapahtui kun se ohitti kaatuneen puun, joka useimpien menninkäisten mielestä oli maailman raja.
Suuri osa seikkailijoista ei koskaan palannut. Jotkut kuitenkin tulivat takaisin... tuoden mukanaan Esmeraldalle uusia lapsia hoivattavaksi, ja kertoen hurjia tarinoita koskista, soista, puhuvista puista ja muusta ihmeellisestä, saaden pienet menninkäiset kuuntelemaan tuntikausia silmät pyöreinä huimia kertomuksiaan.
Esmeralda ei ollut koskaan ylittänyt kaatunutta puuta, mutta hän oli nähnyt niin monta seikkailijaa ja kuullut niin monta tarinaa, että hänestä tuntui joskus kuin hän olisi itse kulkenut näiden mukana... Hän tunsi koko metsän, vaikkei ollut koskaan ollut yli päivämatkan päässä kannosta. Niinpä hän ei ollut kovinkaan yllättynyt, kun eräänä aamuna pikku Kasper tuli hänen luokseen sanoen:
"Mummu. Näin unta lammesta, jonka ylle kaartuivat suuren tammen oksat. Siellä oli maailman kauneimpia olentoja, jotka lauloivat ja soittivat huilujaan ja nauroivat niin ihanasti, etten ole koskaan kuullut mitään yhtä upeaa. Voi mummu, minun on pakko päästä sinne." ..... Esmeralda hymyili ja silitti Kasperin päätä. "Kasper, olet minulle niin rakas, ja vielä kovin nuorikin.
Lupaathan tulla takaisin, niin kerron, missä se lampi on." .... Niin Kasper lähti seuraamaan puroa yläjuoksulle. Viisi päivää hän kulki nukkumatta juuri lainkaan, ja joka yö hän näki unta lammella asuvista ihanista olennoista.
Lopulta lampi tuli vastaan. Kasper ei ollut koskaan nähnyt niin paljon vettä eikä niin paljon niin sinistä taivasta. ... Hän astui varovasti lammen partaalle ja katsoi veteen.
Sieltä kurkisti takaisin toinen pieni menninkäinen. Kasper kurotti kätensä koskettaakseen sitä, ja se teki samoin. Juuri, kun pienet sormet olivat osumassa yhteen, se katosi. "Hupsu. Ei se nyt toimi."
Kasper katsoi taakseen. Siellä hänelle hymyili hänen unensa olento. Sillä oli ohut, ruskeanvihertävä iho ja pitkät hiukset. Suuret, kirkkaat silmät katsoivat häntä uteliaina.
"Hei, minä olen Kasper, menninkäisten sukua," Kasper aloitti reippaasti.
"Minä olen Amanda, tammen henki," toinen vastasi. "Näytät jotenkin tutulta. Olemmeko kenties tavanneet?" "Olette varmaan tavannut setäni. Mummu kertoi, että isäni vanhin veli oli seikkailija. Hän kävi täällä jo kauan ennen syntymääni. Hän palasi kotiin tuoden ihmeellisiä tuliaisia, loistavia sinisiä ja vihreitä kiviä, ohuita, värikkäitä kankaita ja kauniin soivan rasian. Niitä hän oli kerännyt kierrellessään kääpiöiden ja haltioiden kaupunkeja. Silti hän kertoi lähinnä tästä lammesta."
"Mitä sitten tapahtui?" Amanda kysyi.
"Kukaan ei tiedä. Muutaman päivän kuluttua hän vain katosi."
Amanda näytti mietteliäältä. "Hän kävi, niin kuin muutkin, mutta toisella kerralla hän jäi."
"Onko hän täällä?"
"Ei, hupsu, vaan tuolla," Amanda nauroi ja osoitti lampea. "Näytän sinulle, kun aurinko laskee."
Kun Kasper heräsi, ympärillä oli pimeää. Pitkän matkan tuoma väsymys oli poissa.
Kuu loisti taivaalla ja yökeijut tanssivat lammen pinnalla. Amanda istui lähellä tammen juurella ajatuksiinsa vaipuneena. Jokin sai hänet yht'äkkiä valpastumaan ja vilkaisemaan Kasperia, joka oli noussut istumaan ja hieroi unihiekkaa pois silmistään. "Nyt on aika," Amanda kuiskasi. "Kulje kuunsiltaa lammen keskelle ja sukella."
Kasper nousi ja hiipi hiljaa rantaan. Kuunsilta kipristeli hieman jalkapohjissa. Yökeijut tanssivat hänen ympärillään.
Lammen keskellä vesi oli aivan mustaa. Se tuntui viileältä mutta pehmeältä.
Kasper sukelsi. Hän vajosi kohti pohjaa, yhä syvemmälle ja yhä pimeämpään. Lopulta hänen päänsä nousi pinnalle ja joku kiskoi hänet kuunsillalle. Se oli Amanda. "Tervetuloa tälle puolen," tämä tervehti iloisesti, mutta hiljaa, ettei häiritsisi yökeijujen tanssia.... Kasper katseli ympärilleen. Jokin oli muuttunut. Hän ei ihan tarkkaan osannut sanoa mikä. Oli edelleen lampi, josta vesi virtasi metsän uumeniin. Olivat keijut. Oli Amanda ja hänen tammensa. Mutta silti mikään ei näyttänyt ihan samalta.
Kasper huomasi rannalla pienen majan. Sitä ei ollut ollut ennen. Hän katsoi kummastuneena Amandaa. "Mene toki sisään. Sinua varmaan jo odotetaan."
Ovi aukesi. Majasta tulvi kynttilöiden valoa ja herkullinen tuoksu. Ovella seisoi leveästi hymyilevä menninkäinen. "Tervetuloa Kasper, rakas veljenpoikani. Olet varmaan nälkäinen pitkän matkasi jälkeen. Istu alas, syö, ja kerro matkastasi," tämä sanoi. Pöytään oli katettu leipää, marjoja ja hedelmiä sekä suuri kala. Vasta nyt Kasper huomasi, kuinka nälkäinen hän todella oli.
Niin nämä kaksi istuivat iltaa, syöden ja kertoen tarinoita. He kertoivat siitä, mitä olivat nähneet ja kokeneet. Setä oli tutkinut lähes koko metsän kannon tällä puolen. Hän oli tavannut keijuja, haltioita ja kääpiöitä, kauppiaita, ruhtinaita ja kuninkaita, nähnyt upeita linnoja ja suuria rikkauksia. Mutta mikään ei ollut vetänyt häntä puoleensa niin kuin tämä lampi. "Tämä on ihmeellinen lampi. Rakastan sitä, puita sen ympärillä ja tanssivia keijuja. Olisin toki mielelläni käynyt välillä kotikannossa kertomassa kuulumisiani, mutta sitten tapasin keijun, joka oli rakastunut omaan kuvajaiseensa." "Tämän lammen kautta on mahdollista päästä toiselle puolelle, mutta samalla jonkun on tultava toiseen suuntaan. Yleensä se on oma kuvajainen. Mehän liikumme aina yhdessä, vaikka emme sitä tiedostakaan." "Rakastavaiset niin lähellä, että he saattoivat miltei koskettaa, mutta se ei kuitenkaan onnistunut, koska he olivat eri puolilla. Vieressä oli portti, josta pääsi toisen puolelle, mutta molempien oli aina kuljettava siitä yhtä aikaa, eivätkä he siksi koskaan tavanneet."
"Tuumasin, että kun kuitenkin vain reissaan tai istun tässä lammen rannalla, voin yhtä hyvin tehdä sen toisella puolella. Niin päädyin tänne, enkä enää pääse takaisin."
"Vaikka pääsenkin liikkumaan enää tällä puolella, tunnen tavallaan olevani vapaampi kuin ennen. Nyt voin todella liikkua yksin."
Aamu sarasti. Kynttilät olivat palaneet loppuun. Nämä kaksi menninkäistä eivät huomanneet ajan kulkua. Oltiin pitkälti iltapäivässä, kun Kasper vihdoin taas nukahti. Hän uneksi kaukaisista maista. Hän tiesi, että vielä joku päivä näkisi ne itse.
Mutta ensi yönä hän palaisi omalle puolelleen. Hän palaisi kotiin ja kertoisi huikeimman tarinan 
mitä kannossa oli ikinä kuultu.,, .....
http://kvantti.tky.fi/2000/2/olipakerran.html
