seuraava »

[selkälokki]

Mitä ajatuksia sana sitoutuminen teissä herättää? Ja nyt saa sitten vuodattaa ihan tunteella.
Olen miettinyt viimepäivinä, että mitenköhän moni on valmis noudattamaan enään nykypäivänä sitoutumislupastaan "kunnes kuolema meidät erottaa". Kyllä se aika usein kuitenkin erottaa ihmiset joku ihan muu. En tarkoita, että en hyväksyisi avioeroja,vaan sitä, että aikamoinen mullistus on ihmissuhteissa ihan parissakymmenessä vuodessa tapahtunut.
Monikohan esimerkiksi on valmis jatkamaan avioliitossa/avoliitossa, jos kumppani sairastuu vaikeasti, vaikkapa henkisesti. Löytyykö nykypäivänä uhrautujia, jotka hoitavat puolisonsa sinne kuolemaan asti? No, vielä varmaan noissa 50-60 vuotiassa näitä löytyy, mutta entäpä nykyiset itsenäiset, villit ja vahvat kolmikymppiset ja sitä nuoremmat? Onko kuitenkin itsekkyys ajanut ohi? Vai oletteko kenties sitä mieltä, että se on tervettä itsensä arvostamista ja on oikeutettua luokkoutua eroon sairaasta puolisosta?
Muutkin sivujuonteet sitoutumisesta parisuhteessa sallitaan.

[BlueRose]

Aiemissa avioliitoissani oli''sitova'' sopimus ja olihan sitä sen mukaan, tosin fyysinen kuolema ei erottanut, mutta henkinen kuolema kylläkin  : toki otan aina suhteet vakavasti ja teen suhteeni eteen töitäkin, mutta jossain se rajaa kulkee ja omat rajat tiedän ei avioliitto sen kummemmin sido kuin avoliittokin yhtälailla sitä pitää toimia kummassakin.

[selkälokki]

tarkoitat varmaankin tuolla henkisellä kuolemalla jotain sellaista, että väliltänne kuoli kaikki tunteet tai jotain?

Tietyllä tavalla voisi olla henkinen kuolema myös  se, että toinen sairastuu vakavasti henkisesti, ja muuttuu persoonaltaan, esim vaikkapa altzheimerin tauti tms. Luopuisitko silloinkin sitoutumisesta?

[Jasca]

Mainitsit tuon sairauden ja siitä tuli mieleeni sivustaseuraajana yksi avioero. Kyseessä oli alle kolmikymppiset nuoret, jotka olivat olleet aviossa vasta pari vuotta, kun vaimo vammautui autokolarissa. Rakastava puoliso hoivasi häntä ja auttoi läpi monivuotisen kuntoutuksen ja oli sitoutunut vaimoonsa. Avioero tuli lopulta vaimon aloitteesta ja johtui todennäköisesti siitä, että hänen persoonallisuutensakin oli muuttunut kolarin seurauksena. Onnettomuuden jälkeen hänestä tuli kärttyisä ja itsekeskeinen määräilijä, jolle mikään ei riittänyt - ei edes tämä rakastava aviopuoliso. Ero olisi varmasti tullut joka tapauksessa, koska kohtuuden nimissä en ymmärrä kuinka puoliso olisi enää kauan kestänyt tilannetta kuitenkaan. Hän joutui nimittäin aika tavalla vaikeaan tilanteeseen, vaikka oli vain pari vuotta aikaisemmin mennyt rakkausavioliittoon ja varmasti odotukset olivat olleet jotain aivan muuta. Tällaisen tilanteen pitäisi olla suorastaan elämäntehtävä, että nuori ihminen sitoutuisi koko loppuelämänsä hoitamaan äksyä jatkuvasti oikuttelevaa vaimoa. En voisi sitä keneltäkään vaatia olkoon sitten nuori tai vanha, ruma tai kaunis, rikas tai köyhä tms. 

[BlueRose]

Tarkoitin just tunteiden kuolemisella, jos toinen on väkivaltainen ja erittäin inhottava  mutta jos sairastuu muuten syöpään tms niin silloin olisin rinnalla loppuun asti

[*yildirim*]

kyllä minulla ainakin asia on niin että jos ja kun joskus pääsisin sinne alttarille asti niin olisi hyvin epätodennäköistä että minun toimestani avioeropapereita tarvittaisiin.minä ainakin uskon siihen lauseeseen "kunnes kuolema meidät erottaa". en jaksa uskoa että jos oikeasti toista rakastaa olisi sellaista asiaa josta ei puhamalla/toista auttamalla voisi selvitä.minusta kaikista helpoiten taitavat erota sellaiset tyypit jotka elämässään ajattelevat eroa mahdollisuutena...katselenpa tuota niin pitkään kun löydän parempaa .eikä ole valmis tekemään kaikkeaan suhteensa eteen.

[^^Queen Nefertiti^^]

sawotar, miten sellainen huono mies tuli tiellesi.

[selkälokki]

Itsestäni nimittäin on alkanut tuntua tuo vannominen "kunnes kuolema erottaa" aivan turhan mahtipontiselta. Moniko loppupelissä edes ajattelee sitä, mitä se oikein tarkoittaa. Kunhan käydään vihkipallilla lupaamassa moinen sitoumus, vaikka pääasia on  itse juhla jne. Ehkä jos menisin vielä joskus naimisiin, haluaisin ennemmin jonkun sellaisen lupauksen, että lupaan kulkea kanssasi päivän kerrallaan..tjtn. Vaikka ei parisuhteessa tulisi mitään alkoholismia tai muuta, jokainen kuitenkin on pitemmän ajan kuluessa muuttunut paljon. Kaikki kasvaa, mutta valitettavasti eri aikaan. Voi olla tosi haasteellista olla erilaisissa kasvun vaiheissa. Toinen vielä junnaa aloillaan ja toinen on jo harpponut pitkän pätkän eteenpäin. Itsekin kyllä olen sitoutunut ja aion noudattaa sitä niin kauan, kuin suinkin. Alkoholisimi kyllä saisi suhteen poikki tai väkivalta, mutta esimerkiksi vaikea henkinen sairaus olisi kova pähkinä purtavaksi. Mitä tekisin? En todella tiedä. Kai ainakin yrittäisin olla rinnalla niin pitkään kuin mahdollista...

[BlueRose]

sawotar, miten sellainen huono mies tuli tiellesi.

Sanotaanko paremminkin ei huono mies vaan sillä hetkellä sopiva joka ajan saatossa muutti muotoaan...liian nuoria ja kokemattomia joten harjoittelu alusta oli alunperinkin huono kummallekin : ja ei osattu purkaa asioita kuin huonolla käytöksellä.

[aQuarius~]

Sitoutuminen ei mielestäni merkitse lausetta "kunnes kuolema meidät erottaa". En kyllä jäisi suhteeseen missä on pellkkää tuskaa ym vaikka kaikki mahdollinen on tehty tai suhteeseen missä toisistaan ei enään välitetä.
Tulevasta ei kannata tehdä lupauksia vaan siitä mihin tietää oikeasti pystyvänsä 

[Elektra]

Nuorena härkäneitona ajattelin, että sitoutumisen pitääkin olla taivaan tappiin asti.

Nyt kun on näitä kilometrejä jo mittarissa riittävästi niin ajatukseni ovat muuttuneet. Tässä siis henk.koht. pohdintojani:

Sitoutuminen voi olla vain sen aikaa, kun se on tarpeen kummankin henkilön henkiselle yhteiselle kehitykselle tarpeen. Kun on käyty läpi ne sopimukset, jotka on solmittu hengen tasolla, niin on aika lähteä ja jatkaa matkaansa täyttämään niitä sopimuksia, joita on toisten kanssa.

Ei voi olla henkisesti oikeaa sitoutumalla siten, että takertuu toiseen vielä siinä vaiheessa, kun olisi jo pitänyt lähteä lampsimaan eri suuntaan. Eiköhän me jokainen tuolla aivan syvällä sydämemme sopukoissa tiedetä, koska se aika on. Eikä ole oikein sitoa toista pelkän tavan tai tottumuksen vuoksi.

[*Alkmene*]

Muistan kun minä astuin "alttarille" (huh, kuulostaapas pelottavalle..)
niin me olimme nimeomaan halunneet "sulhoni" kanssa, että valassa sanotaan, kunnes kuolema teidät erottaa... olisi ollut joku toinenkin hiukan vähemmän rajoittavampi vaihtoehto, mitä nyt sanatarkalleen en muista.

Ja tämä kauniisti soi parvelta meille; (*nostalgoi*)
Romanssi

Sua vain yli kaiken mä rakastan,
sinä taivaani päällä maan.
Minä maiset murheeni unohdan
sinisilmiis kun katsoa saan.

Ylin riemuni oot mitä toivoisin,
sä kun istut mun rinnallain.
Olet kaikkeni, aarteeni kallehin,
olet onneni, unelmain.

Oi sallithan, että mä suutelen
sinisilmiäs, armahain.
Mä jos kauas sun luotasi joutunen,
kuvas seuraa mun matkallain.


Moni voisi ajatella, että rikoimme tuon lupauksen, koska maallinen/fyysinen liittomme kesti "vaivaiset" 10 vuotta.
Mutta koen asian kyllä toisin. Uskon että nykyään toinenkin osapuoli kokee näin. Meillä on toisiaan kunnioittava ihmisuhde ja olemme yhdessä vanhempia yhteisille lapsillemme. Hän on jo toisessa liitossaan, mutta silti. Välillämme on lämpö ja ymmärrys ja muistona yhteiset vuotemme.
Olen jopa yllättynyt, että minä, joka toisaalta olen helposti mustasukkainen ja kiinnyn helposti, olen tehnyt sellaisen prosessin hänen kohdallaan, että voin vilpittömästi sanoa, että jos hän on onnellinen omalla tavallaan omassa elämässään, olen minäkin... siis hänen puolestaan osaa olla... *ihmettelee, tällä persoonalla moista*

Mutta ei tämä ollut mitään itsestään selvää... ensin tahittiin ja purettiin itku ja suru eron edessä ja jälkeen, jopa julmastikin... mutta siitä on mahdollisuus edetä...

 :

[Violette]

Olin suorastaan sitoutumiskammoinen ennen kuin tapasin rakkaani. Minua ahdisti ajatus siitä, että olisin kiinni yhdessä miehessä enkä uskonut, että rakkaus voisi kestää paria viikkoa kauempaa. En halunnut olla kenenkään tyttöystävä, nainen tai vaimo, se vaan kuulosti inhottavalta. Pelkäsin myös ajatusta yhteiselosta miehen kanssa, sekin olisi kuitenkin vain turhaa riitelyä ja mököttämistä.
 Nykyään kuitenkin olen tavannut aivan ihmeellisen miehen ja mulle tuli heti sellainen olo, että tuon miehen kanssa olisi ihastuttavaa viettää loppuelämä. En tajua tunnetta, yhtäkkiä haluankin olla yhden miehen nainen, haluan olla häntä lähellä ja rakastaa häntä aina. Sellainen ihanan sielunveli se vaan on 

[Yulunga]

kyllä minulla ainakin asia on niin että jos ja kun joskus pääsisin sinne alttarille asti niin olisi hyvin epätodennäköistä että minun toimestani avioeropapereita tarvittaisiin.minä ainakin uskon siihen lauseeseen "kunnes kuolema meidät erottaa". en jaksa uskoa että jos oikeasti toista rakastaa olisi sellaista asiaa josta ei puhamalla/toista auttamalla voisi selvitä.minusta kaikista helpoiten taitavat erota sellaiset tyypit jotka elämässään ajattelevat eroa mahdollisuutena...katselenpa tuota niin pitkään kun löydän parempaa .eikä ole valmis tekemään kaikkeaan suhteensa eteen.

Noin minäkin ajattelin, mutta elämä elämä ei ihan mennyt niin kuin suunnittelin.

Minäkin kuulun avioeronneisiin enkä tahtoisi (enää) rankaista itseäni siitä, että erosin. En myöskään millänsäkään voi väittää, että rakkautta ei olisi ollut tuossa suhteessa. Ihmiset kasvavat eri suuntiin eikä sille vaan voi mitään. Molemmat puoliskot ovat eron jälkeen saaneet voimansa uudelleen, sekä persoonansa eheämmäksi. Tulleet onnellisemmaksi. Siitä on puhuttu monesti.

Ihminen on erehtyväinen eikä avioliitto sittenkään ollut erehdys. Sillä oli paljon psykologisia vaikutuksia, joita ei olisi tapahtunut ellemme olisi papin aamenta kuulleet.

Nuorena yrittää elää parhaansa mukaan ja mallit tulevat kotoa. Olisi niin helppoa olla kopio siskosta tai vanhemmistaan (yhdessä 40 vuotta ja edelleen rakastuneita  : ), olla kasvatuksena tulos, mutta jos niin ei ole, niin sitten niin ei vain ole.

5 vuotta avioeron jälkeen uskon, että jos jonakin päivänä tuo kysymys taas eteeni tulisi, en menisi naimisiin ellei sille olisi jotakin rationaalista syytä. Kaunis ajatus on sielujen liitto, muttei siihen instituutiota tarvita todistukseksi. Romantikkona mielelläni kantaisin julkista symbolia onnestani, joten kihlaus lienee tarpeeksi minulle, ellei sitten lapsia siunaannu, jolloin juttuun tulisi järki mukaan. 

[Rakkauden enkeli]

Hyvin kirjoitit Yulunga.