Sivuja: 1 [2]
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Enkeleille puhuminen... o.O  (Luettu 10235 kertaa)
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
Ulkopuolinen
Kanta-astroilija
***
Viestejä: 742


Profiili
« Vastaus #15 : 27.05.2010 23:50:04 »

Minä tein ratkaisevan valintani vuoden vaihteessa. Valintaani kysyttiin minulta kolmesti. Minulla oli kolme vaihtoehtoa,

1. kuolla
2. joko jäädä sairaaksi ja jatkaa elämääni kipujen kanssa, mutta vapaana.
3. parantua ja löytää onneni, mutta sitoutua elämässäni auttamaan toisia ja opettamaan se rakkaus ja toivo, jonka ohjauksena saisin.

Tosiaan olin erittäin huonossa kunnossa, en kyennyt kävelemään kunnolla, sain kivuliaita kohtauksia, lääkärit olivat skeptisiä parantumisen suhteen, vertaistuessa löysin kolme ihmistä, jotka kärsivät samasta kuin minä ja he olivat olleet sairaana vuosia. Neurologit, fysiatrit ja psykiatrit vain odottivat mihin terveyteni kääntyy ja minä kärsin, todella kärsin, huusin tuskasta, söin lääkkeitä ja kyllä sitä mietti ihan tosissaan. Pelkäsin tuolloin henkisyyttä, astua sille polulle, tiesin mitä minulta odotettiin ja se oli paljon se. Lasten takia mietin kestäisinkö tuskaista elämääni, mutta vaakakupissa painoi niin paljon se, että voisin auttaa toisia ihmisiä, voisin tuoda maailmaan lohtua ja tehdä jotakin tärkeää. Oma terveys ja elämä siinä vaakakupissa oli hyvin vähäinen.

Ja niin minä joka ikisen kivuliaan kohtauksen jälkeen vastasin kyllä, minä jatkan puhdistautumistani ja luotan tulevaan, luotan ohjaukseen. Minulta kysyttiin jatkatko vaikka kohtaisit vielä pahempaa. Ja kyllähän niitä pahoja hetkiä tuli, joskus kirjoitin itselleni kohtauksen jälkeen: kuolema leijuu ylläni, älä pelkää me yritämme auttaa sinua, mutta kaikki on kohtalosta. Älä pelkää, kuolema leijuu ylläsi, rukoilemme puolestasi ja muista kuolema on sinulle armahdus, sinä vapaudut tuskistasi ja joku muu ottaa tehtäväsi. Silloin oikeasti pelkäsi, todella pelkäsi ja soitin silloin lääkärille, pyysin ihan mihin hoitoon tahansa, vaikka mielisairaalaan, sanoin pelkääväni kohtauksia ja kipuja, että en kestä ja he vain sanoivat olethan sinä niin viisas ja järkevä ihminen, että et puhu tuollaisia, ota nyt lääkkeesi ja ole ihan huoleti, ei mielisairaala sinua varten ole ei siellä sinua voida auttaa. Silloin jäi hieman ihmeissään että oikeasti, jos täyspäinen ihminen sanoo pelkäävänsä kipujaan ja miettivänsä, että voisi tappaa itsensä ihan vain sen takia, että ei tarvitsisi enää niitä kohdata niin saa tuollaisen vastaanoton. No okei, sanoin sen kaiken hyvin rauhallisesti ja järkevästi, koska miksi ihmeessä siitä nyt olisin epätasapainossa ja hei hänen sanansa tepsivät, otin rauhallisesti ja odotin kärsivällisesti. Kyllähän sitä pärjäsi.

Senkin jälkeen minulta kysyttiin haluanko jatkaa. Kysyin vain, jos jatkan voinko auttaa ihmisiä, minulle sanottiin kyllä. Ja minä jatkoin. En itseni vaan sen takia, että voisin tehdä jotakin tärkeää. Muistakaa nyt olin menettänyt äitini syöpään ja se oli kova pala, olin antanut hänelle lupauksen, että lohduttaisin sanoilla ihmisiä kuten häntä aikoinaan olin lohduttanut ja nyt oli aika lunastaa tuo lupaus. Ja hei. Mitä kävi.

Minä olen terve, olen saanut kyvyn auttaa ihmisiä ja niin kai minä olen onnellinenkin, olen löytänyt itseni. Ja niin kaikella on tarkoituksensa, luojan kiitos vain harvalla on niin rankka tie kuljettavana kuin minulla. Mutta kaiken kaikkiaan olen onnellinen, että olen saanut kulkea sen, nyt ymmärrän paljon enemmän ja sillä ymmärryksellä voin auttaa ihmisiä. Tänään muuten aloitin viimein kirjaprojektini, jos joku haluaa niin voitte lukea sen etenemistä osoitteessa: http://eheytymisenaika.blogspot.com/ Nuo päiväkirjasivut ovat aika rankkoja alussa, mutta historiaa nekin, muokkailen tuon vielä kirjan muotoon ja toivon, että voisin sillä tuoda lohtua maailmaan. Sillä mikä muu on parasta kuin elävä esimerkki siitä, että saa elämän takaisin.
tallennettu
Sivuja: 1 [2]
  Tulostusversio  
 
Siirry: