Vielä kommentoin tuota "totuutta":
Eikös meillä olekin taipumus sekoittaa keskenään "totuudellisuus" ja "tosiasiallisuus"?
Väittämällä tosiasioita, kyseenalaistamattomia uskomuksia ja johtopäätöksiä, totuudeksi ihminen esiintyy jumalana muille.
Enkä nyt tarkoita "jumalalla" muuta kuin auktoriteettia, jonka sanaa pidetään tai ainakin toivotaan pidettävän lakina - määräyksenä siitä, miten ajatella, puhua ja toimia; kuinka ja mitä milloinkin saisi tietää.
Valtava määrä hierarkisuutta ja hyvä-veli-kerhojen salailua on purettavissa alkutekijöihinsä aina ihmiskunnan kollektiivisen piilotajunnan ohjailevuuteen asti, kun oivallamme, ettei totuutta voi omistaa määräämällä tiedettävyyden ylläpidosta ilman sen toimivuutta ja oikenevuutta eli mukautuvuutta.
Tosiasiallisuutta pidetään usein faktana: "näin on näreet" -itsestäänselvyytenä.
Kuitenkin on aina oleva jotakin, mitä emme tiedä taikka haluakaan tietää sekä mitä emme kykene vielä tietämään, halusimmepa sitä taikka emme - kunnes kykenemme.
Sen sijaan on eri asia ymmärtää voivansa todella tietää - olla varmaa tietämistään siitä, että tietää.
Silloin - näkemykseni mukaan - ihminen on siirtynyt tosiasiallisuudesta totuudellistamiseen.
Joka prosessi, totuudellistaminen, on kunkin meistä itseohjautumisen tie omaan sisimpänsä läsnäolevuuteen.
Yhteenvetona: Tosiasiallisuus on ihmisten toisilleen rajaamaa ja annostelemaa tietämystä; totuudellisuus puolestaan on ihmisen antautumista olemaan totuutta itseään.
Voimme
joko tietää sen, minkä edessä olemme ensin tunnistaneet tietämättömyytemme -
tai ristiinnaulita hänet, joka tietää tietävänsä.
Valinta on tehtävissä aina näiden kahden "joko-tain" välillä,
joista edellinen sulkee jälkimmäisen ulkopuolelleen,
kun taas jälkimmäinen sulkee edellisen sisälleen.
:
