Tässä vähän minun näkemystäni näihin mielenkiintoisiin pohdintoihisi.
On hyvinkin mahdollista, että suurimmat mieltymyksemme ja pelkomme juontavat juurensa menneistä elämistä, varsinkin sellaisissa tapauksissa, jolloin niille ei löydy ns. järkevää syytä tässä elämässä. Itse esimerkiksi olen kammonnut pikkulapsesta (6v) lähtien raskaaksi tulemista ja kärsinyt ns. raskaudenaikaisesta pahoinvoinnista. Sitä tapahtuu vielä nykyäänkin, yleensä sen laukaisee esimerkiksi hirveäksi turvonnut vasta menkkojen aikaan, jolloin ihan oikeasti näytän siltä kuin odottaisin neljännellä kuulla! En ole ollut raskaana viimeiseen kahteen elämään, enkä usko lapsia syntyvän nytkään, mutta silti tuo tunne seuraa minua mukana traumaattisista menneiden elämien raskauksista.
Kammoan myös vettä ihan suunnattomasti.
Vastaavasti rakastan ritarikautta keskiajalla ja kaipaan hirveästi kivilinnoja….. Samoin myös kunnon vanhanaikaisia taisteluita miekkojen, kilpien, keihäiden ja kirveiden kanssa. Ihan tekee mieli itkeä ja lujaa, kun näkee hienon taistelukohtauksen taisteluhuutoineen, esimerkiksi Sormusten Herrassa näitä riitti, tai jos näkee ritareita, kuulee sen haarniskan kilinän… Olen usein potenut ikävää takaisin jonnekin istuessani Savonlinnassa Olavinlinnan vastapäisillä kallioilla.
Lapsena minulla oli myös hirveä armeijakausi ja eteenkin tuliaseet kiinnostivat. Vietnamin sodasta kertovat leffat tuli kaikki ahmittua, mitä vain kotoa hyllystä löytyi, vaikka muuten inhoankin 1900-luvun historiaa. Voisin ihan hyvin muuttaa takaisin asumaan 700-luvun alkeelliseen viikinkikylään, mutta en missään nimessä 1950-luvun kehittyneempää maalaistaloon. Sinne minua ei saisi kirveelläkään, koska se olisi minusta liian alkeellista ja hankalaa! (Ehkä siksi, ettei minulla ole tuollaisesta kokemusta, se kultainen 50-luku meni siellä Vietnamissa
)
Samoin minua kiehtoo Japani ja samurait, muinais-Norja ja viikingit, jostain syystä myös amerikkalainen 20-luku (ehkä se johtuu enemmänkin siitä sen ajan musiikin hengestä, se on ihanan samettisen-mustan-viettelevää). Britannian nummet, yhdessä vaiheessa elämää oli kova legioonalaisten kausi, Aleksanteri Suuren ja Casanovan elämä jne.
Kaikissa noissa on kyse siitä, että olen elänyt kaikkiin noihin aikoihin, noiden vaikutteiden ympäröimänä. Olen ollut samurai ja viikinki, ritarintytär ja vietnamilainen mies. Kuullut puhuttavan Casanovasta ja tavannut Aleksanteri Suuren (Allu-poika tuntuu oikeasti niin niin tutulle hepulle!
) Olisin kyllä halunnut tavata Casanovankin, mutta vaikka silloinen mieheni olikin kreivi, emme sentään olleet NIIN yläluokkaista väkeä, että herra Casanova olisi näyttänyt naamaansa meille… xD
