Niin... ristinsä meillä kait on jokaisella omanlaisensa...
Osaltani olen hieman nöyrtynyt siihen mitä rajoituksia anemiani pistää eteen. Aikaisemmin en niin välittänyt ja sillä P*******llä pistettiin hommat tehden, vaikka vintti meinas välillä pimentyä ja aina oli paikat kipeinä huonon hapen kulun vuoksi.
Tuossa vuosituhannen vaihteessa otin pohjat anemialle ja työn teolle (fyysiselle), taisin saada jonkin sortin sydän laakin. Se oli se vuosi kun lunta painoi useampi cm pienellä aikaa ja lumitöitä piti tehdä parikin kertaa päivässä. Minähän tein ja happi loppu, ahdisti, lopulta alkoi rintakehästä painaan ja tunsin kuinka pumppu löi voimien takaa... melkein tunki ulos rinnasta kun yritti laihaa verta keirrättää tarvittavan määrän lihaksille
JA HEI, arvatkaa heivasinko yhtään?!
Hieman puuskutin vaan ja taas alkoi lumi pöllyämään
Sittenpä sydän tekikin jotakin kummaa väpinää ja surinaa rinnassa, putosin maahan istumaan ja yritin saada henkeä. Se kuuma hiki ja lämmin olo katosivat kuin tuhka tuuleen ja ajattelinkin, jotta nyt se nirri lähti. Ei lähteny, mutta siinä istuin ja nöyränä odottelin, peffa märkänä ja kylmänä keskellä lumihankea koska uskaltaa yrittää ylös ja sisälle.
En mennyt hoitoon mutta mies antoi sellaiset haukkumiset ja kielsi koko homman
pyysi vielä naapurin isäntää hoitamaan lumityöt ja ottamaan lumikolan pois, jos näkee minut sen varressa :
jouduin holhoukseen
Sellainen pelko jäi, että kyllä kuuntelen tarkkaan kehoani ja sen merkkejä. Ei ole tätä ihmistä tehty perusihmisen ruumiillisen työn maksimi suorituksiin, vaikka huono kuntoiseksi en itseäni tituleerais. Lumihommiakin teen taas, mutta hyvin harkiten ja vähän kerralla, saatan jopa itse soittaa naapuriin ja pyytää linkoa pyörähtämään pihalla asti
Point oli se, ettei anemia ole leikin asia, vaikka tuntee itsensä ns.terveeksi
