seuraava »

[Viitasammakko]

Mullakin on hirveä kuolemanpelko. Juuri se, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Miltä tuntuu kun ei ole olemassa? Tämä ketju vähän rauhoitti minua! 

Mulla ei oo yliluonnollisia kokemuksia, mutta isomummoni kuulemma näki siskonsa istumassa lempituolissaan (he asuivat pitkään yhdessä) jokin aika tämän kuoleman jälkeen. Näky oli kuulemma todellinen ja selvä.

Oma mummoni kuoli yllättäen pari viikkoa sitten. Hän oli ollut tosi hyvässä kunnossa viime aikoina (jalat oli saatu paremmiksi jollain lääkkeellä), joten hänen kuolemansa oli shokki. Hän sai siis aivoverenvuodon, ja lääkärit sanoivat, että muutamista tunneista on kyse, sitten hän menehtyy. Hän oli kuitenkin tajuton 2,5 pv, ja minä olin sitä mieltä, että hän ei kuole, ennen kuin me (lapsenlapset)ja hänen poikansa ovat ehtineet sairaalaan hänen luokseen. (Asumme kaikki eri kaupungeissa.) Eno tuli sunnuntai-iltana ja samana yönä mummo sitten päästi irti tästä elämästä. Ajattelen, että hän sinnitteli siihen asti.

Nyt minulla on tietysti kauhea suru ja ikävä enkä voi ymmärtää, miten mummoa ei enää ole. Miten ihminen voi noin vain hävitä ja lakata olemasta?!  Toivon, että voisin tällä hetkellä uskoa edelleen niihin kirjoihin, joita olen lukenut, ja joissa sanotaan, että kuolemassa sielulla on kevyt olla, se on lämpimässä ja valossa, kohtaa muut sielut riemullisesti. Mutta epäusko ja epätoivo ovat hieman hiipineet mieleeni!

[Ippuska]

Suru ja ikävä on, ilmanmuuta - se tulee aaltoina vieläpä vuosienkin päästä, siihen asti kunnes jälleen ON tapaaminen   
Minua lohduttaa usko siihen, että vaikka syntyisimme uudestaa, niin tapaamme - ja vaikka emme syntyisikään uudestaan tänne, niin tapaamme silti - jossakin 
Ystävyys ja rakkaus ON ikuista 

[Asterix]

Olen miettinyt tuota, että pitäisikö minulla olla yhtään ikävä
kuollutta veljeäni.

Itse asiassa olin aivan käsittämättömän helpottunut
kun se kuoli ja sitä on kestänyt vuosia,
siis kiitollisuuden ja ilon tunnetta.

Se on hiukan hämmentävää, koska yleisesti
ikään kuin pitäisi olla suruissaan
ja ikävissään.

Olen kokenut, että tälläisistä tuntemuksista
ei oikein saisi yleisesti puhua läheisen kuoleman yhteydessä,
etenkin, kun kysymyksessä on nuori ja terve ihminen,
mutta niin minä hänen kuolemansa koin.

Hyvä, että kuoli.
Maailma on huomattavasti parempi paikka ilman häntä.

[Ippuska]

Olen miettinyt tuota, että pitäisikö minulla olla yhtään ikävä
kuollutta veljeäni.
...

Tulit kyllä mieleeni kirjoittaessani tuota ylläolevaa, siis se mitä kerroit aikaisemmin tuolla veljestäsi, suhteestanne.
Eihän toki rakkautta ja ystävyyttä voi pakottaa, mutta jos ne ON, niin silloin ne myös pysyy 
Jos taasen EI, niin eipä siitäkään tarvitse syyllisyyttä tuntea, niinkuin et tunnekaan 

[Hiisitär]

Tässä, slslsl, lupaamani kanavointi. Se on kirjasta ”Henkimaailman opetuksia”, jonka on julkaissut Suomen Spiritualistinen Seura. Tarkemmat tiedot tekstin lopussa.
Tässä siis vain yksi näkemys kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Olen heittänyt väliin omia selventäviä kommentteja sulkumerkkien sisään, nekin vain minun näkemyksiäni.

ELÄMÄ TOISELLA PUOLELLA
(---) Te ette ole kokeneet henkimaailman iloja. Teidän aineellisessa maailmassanne ei ole mitään, johon voisitte verrata henkimaailman elämää, joka on vapaa lihan kahleista ja aineellisen ruumiin vankeudesta; siellä te voitte liikkua minne haluatte ja ajatuksenne saavat ilmaisumuodon, toiveenne täyttyvät ja te vapaudutte rahahuolista. Ei, ette ole kokeneet henkimaailman iloja (Silver Birch tarkoittaa siis, ettemme ole kokeneet noita iloja maanpäällisessä elämässämme – AthaMaarit huom-).
Te jotka olette kahlehditut aineeseen, ette vielä ymmärrä, millaista kauneus voi olla. Olen kertonut teille valosta, väreistä, maisemista, puista, linnuista, joista, vuorista ja kukkasista – ja sittenkin teidän maailmanne pelkää kuolemaa.
Kuolema herättää kauhua teidän sydämissänne. Mutta teidän elämänne alkaa vasta sitten, kun olette ”kuolleet”. Nyt te elätte, mutta oikeastaan olettekin melkein kuolleet. (---) Sanoin on mahdotonta verrata teidän maailmaanne henkimaailman elämään. Me, jotka olemme ”kuolleet”, tunnemme paljon enemmän elämää kuin te.
Henkimaailmassa taiteilijan kaikki unelmat toteutuvat, maalari ja runoilija saavuttavat pyrkimyksensä, nero voi täydellä voimalla ilmentää itseään, kaikki maalliset vaikeudet katoavat ja jokainen käyttää lahjojaan ja kykyään toisten palvelemiseen.
Henkimaailmassa ei ole kömpelöjä sanoja, millä ilmentää haltioitumista, vaan ajatus on elävä kieli, jonka ilmaisukeino on nopeampi kuin salama (telepatia siis – AthaMaarit huom-).

(---) Kuolema ei ole traaginen. Elämä teidän maailmassanne on traaginen. (---)Kuolema on hengen vapautuksen riemua, hengen, joka on ollut vangittuna aineelliseen ruumiin salpojen takana. Onko traagista vapautua kärsimyksistä ja sielun päästä kotiinsa? Onko traagista nähdä värien ihmeellistä kisailua, kuulla soittoa, joka ei ole maasta kotoisin? Onko teistä traagista ilmentää itseämme ruumiin kautta, joka ei tunne kipua, liidellä yli koko aineellisen maailman yhdessä silmänräpäyksessä ja nauttia henkielämän kauneudesta?

Teidän maailmassanne ei ole ainoataan taiteilijaa, joka voisi siveltimellään kuvata minun maailmani loistoa.  Ei ainoatakaan soittoniekkaa, joka voisi teidän sävelillänne kuvata tämän maailman musiikkia. Ei ole ainoatakaan kirjailijaa, joka voisi aineellisin sanoin esittää tämän maailman kauneutta. Miten iloinen yllätys teille kaikille, kun kerran pääsette tähän maailmaan.(---) Meillä on kukkia, jommoisia ette ole koskaan nähneet, meillä on värejä, joita teidän silmänne eivät ole koskaan selittäneet, meillä on maisemia, metsiä, lintuja ja kasveja, vitoja ja vuoria. Teillä ei ole mitään sen veroista. Mutta se saatte vielä iloita niistäkin, sillä vaikka te olette haamuja, niin te olette sittenkin eläviä olentoja.

(Seuraavassa muutamia meedion kysymyksiä ja Silver Birchin vastauksia)

Miten käy ihmisen, joka siirtyessään toiseen maailmaan ei usko elämän jatkumiseen, vaan ajattelee, että kuolema on kaiken loppu?
-   Koska te ette voi kuolla, kun se on luonnonlakia vastaan, niin ihminen herättyään toteaa sen (jotkut ihmiset tarvitsevat unta ja lepoa siirryttyään kuoleman kautta henkimaailmaan, ennen kuin ovat valmiita elämään henkimaailmassa täysipainotteisesti sen aikaa, kunnes on taas aika syntyä uuteen elämään tai jatkaa kehitystä henkimaailman tasolla –AthaMaarit huom-).Miten kauan kestää ennen kuin hänelle selviää henkimaailman totuus, riippuu hänen sielunsa kehityksestä – miten pitkälle sielu on kehittynyt ja miten se voi sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Onko sellaisen henkilön siirtyminen toiselle puolelle vaikeaa?
-   Sekin riippuu sielun kehityksestä. Siirtyminen teidän maailmastanne minun maailmaani ei ole vaikeaa, sillä tavallisesti ihminen ei ole tietoinen tästä muutoksesta (joskus käy niin, ettei ihminen tajua kuolleensa, vaan jää elelemään kotiinsa ja rakkaittensa lähelle ihmetellen samalla, miksi nämä eivät huomaa häntä –AthaMaarit huom-) Vain pitkälle kehittyneet sielut ovat tietoisia siirtymisestä toisesta maailmasta toiseen.

Jos sellainen ihminen on ollut hyvä, täytyykö hänen kärsiä sen johdosta, ettei hän ole uskonut elämän jatkumiseen, vaikka siitä on hänelle sanottukin?
-   Hyvä ja paha, minä en tiedä, mitä nuo sanat merkitsevät. Se riippuu yksinomaan siitä, minkälaisen elämän ihminen on viettänyt, onko hän palvellut toisia ja käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ilmentääkseen Suurta Henkeä, joka on hänessä. Se yksin merkitsee jotakin. Tieto on parempi kuin tietämättömyys, mutta ainoa koetus on se, miten te olette eläneet päivästä toiseen.

Kun eroamme aineellisesta ruumiistamme, niin onko henkiruumiimme yhtä todellinen ja kiinteä kuin se, jonka jätimme jälkeemme?
-   Paljon todellisempi ja kiinteämpi kuin se, jonka jätitte jälkeenne, sillä teidän maailmanne ei ole lainkaan todellinen. Se on vain henkimaailman heikko kopio. Meidän maailmanne on todellinen, mutta te ette käsitä todellisuutta ennen kuin siirrytte tänne puolelle.

Onko henkimaailma yhtä luonnollinen ja aineellinen henkiolennoille kuin aineellinen maailma meille?
-   Paljon luonnollisempi, sillä se on todellinen. Te olette vankeja. Aineellinen ruumis, joka ympäröi teitä joka puolelta kahlehtii teitä. Te ilmennätte hyvin pienen osan todellista itseänne.

Mitä oikeastaan tapahtuu kuollessa heti sen jälkeen, kun henki on eronnut ruumiista?
-   Kun sielu on tajunnassa, niin hän näkee henkiruumiin vähitellen irtautuvan ja avaa silmänsä saavuttuaan henkimaailmaan.  Hän tajuaa ne, jotka lausuvat hänet tervetulleeksi ja on valmis aloittamaan uuden elämän. Jos sielu ei ole tajunnassa (tässä yhteydessä tarkoitetaan varmaan henkistä tietämystä ja tajua siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen  kuin ruumiin tajunnantilaa – AthaMaarit huom-), niin häntä autetaan kuoleman portin läpi ja viedään hänelle varattuun paikkaan – joko sairaalaan tai lepokotiin - kunnes hän käsittää uuden elämän.

Kun siirrymme henkimaailmaan, tapaammeko siellä omaisiamme, jotka ovat siirtyneet sinne ennen meitä?
-   Tapaatte, jos rakkaus yhdistää teitä. Mutta jos teillä ei ole rakkautta, ette tapaa toisianne.

Onko elämä toisella puolella ikuinen?
-   Kaikki elämä on ikuista, sillä elämä on osa Suurta Henkeä, joka on ikuinen.

Voivatko vanhemmat kuoltuaan tuntea lapsensa, joka kuoli hyvin nuorena?
-   Voivat, sillä lapsi ilmestyy vanhemmilleen sellaisena kuin hän oli siirtyessään tälle puolelle. Te unohdatte aina, että lapsi tuntee vanhempansa, sillä lapsi on seurannut heitä kaiken aikaa ja tulee heitä vastaan., kun he saapuvat tälle puolelle.

Henkimaailman opetuksia (The Teachings of Silver Birch, toimittanut A.W Austen)
Suomen spiritualistinen seura ry
Helsinki 1989

[*yildirim*]

athamaarit

olitpa löytänyt mielenkiintoista tekstiä..oli todella mielenkiintoista lukea tuo pätkä...

[Ajatus]

Siirsin pyynnöstä ketjun loppuosan omaksi aiheekseen otsikolla "Reinkarnaatio vai ei?". Tässä ketjussa voi jatkaa kuolemaan liittyvien yliluonnollisten kokemusten käsittelyä.

[Jasca]

Olen miettinyt tuota, että pitäisikö minulla olla yhtään ikävä
kuollutta veljeäni.

Minun vastaukseni Asterixin pohdiskeluun on, että ei tarvitse ikävöidä yhtään. Kyse ei edes ole vihasta tai rakkaudesta. Rakastin omaa isääni ja kun hän kuoli vollotin kolme päivää. Sen jälkeen en ole ikävöinyt. Kun paras ystäväni kuoli äkillisesti 37-vuotiaana, olin järkyttynyt ja itkuinen pari kolme päivää. En ole ikävöinyt häntä sen koommin. Olen vaan aina hyväksynyt sen, että ihmiset tulevat ja menevät. Suurin osa lähtee elämässä muualle ja joku lähtee kuoleman kautta. Minulle he kaikki ovat vain minun elämästäni poistuneita ihmisiä. Tärkeä ihminen jättää vähäksi aikaa ison aukon ja häntä suren aikani, vähemmän tärkeä unohtuu tunnissa. Elämä on tällaista tulemista ja menemistä. En koe ihmisten lähtöjä henkilökohtaisina menetyksinä. Heidän elämänsä ja kuolemansa on heidän polkunsa, joka on jossakin vaiheessa kohdannut minun polkuni. Mitään velvollisuutta ikävöidä tai palvoa kuolleita ei ole, mutta ken siitä saa lohtua, niin se on hänelle ihan OK.
                       

[Asterix]

Kiitos vapaututtavista sanoistanne Ippuska ja Small.

[Hippu]

Viimeisen 15 vuoden aikana on sukulaisistani kuollut 11. Monesta olen nähnyt ennakoivan unen esim. 1/2 vuotta tai/ja 2 viikkoa ennen tätä tapahtumaa tai sitten samana hetkenä, kuten kävi kummisetäni (tätini mies) kohdalla.
En ollut vähään aikaan ollut heihin päin yhteydessä. Olin juuri saanut vauvan ja he eivät olleet ehtineet edes onnitella.
Edellisenä kesänä olin nähnyt setäni viimeksi. Hän oli tätini kanssa nuorimmat vanhimmista sukulaisistani, joita ei paljoa enää ole elossa ja vielä suht hyväkuntoisia.
Setäni oli kuitenkin yllättäen joutunut sairaalaan ja siitä ei oltu vielä tiedotettu sukulaisille, kun tilanteen ei pitänyt olla ihan mikään tosi kriittinen. Kävi sitten kuitenkin niin, että hän kuolikin nopeasti.

Sinä kuolinaamuna näin unen, jossa olin mökillämme äitini (jo aikoja sitten kuollut) kanssa. Hän sanoi, että taksi on tulossa ja hän menee kotitalolleen, joka on siinä lähellä. Kieltäydyin taksikyydistä (kyseinen taksikuskikin oli jo aikoja sitten kuollut) ja kävelin talolle. Siellä huomasin, että koko pihamaa oli täynnä ihmisiä, kaikki kuolleita sukulaisiani. Itse olin ainoa elävä joukossa. Iloinen puheensorina täytti ilman ja kaikki ikäänkuin odottivat jotain.

Yhtäkkiä joukosta erkani mieshenkilö (jonka herättyäni mielsin heti kummisedäkseni, vaikka hän unessa oli jotenkin "epätarkka"), joka tuli tervehtimään minua. Sain myös halauksen ja hän onnitteli tyttären syntymän johdosta. Sitten hän sanoi, että hän lähtee nyt samalla kyydillä näiden muiden kanssa ja sanoi hyvästit.
Siihen heräsin.
Mietin tuota unta hyvän aikaa, kunnes soi puhelin ja kuulin, että kummisetäni oli kuollut.

Usein ennen jonkun kuolemaa on joku sovitellut unessani hautajaisvaatteita. Viimeksi, kun toinen setäni (myöskin kummi, isäni veli) kuoli, näin sitä ennen unessa erään sukulaisen (surupuvussa)  ovellamme ja hän sanoi: "kohta on hautajaiset, oletko valmis?"
Setäni oli silloin sairaalassa, selvinneenä hienosti ihan pienestä käsileikkauksesta ja jo hyväkuntoinen ja lähdössä pian takaisin kotiin, mutta tuon unen jälkeen hän saikin äkkiä aivoverenvuodon ja kaikki meni lopulta hyvin nopeasti.
Tuon unen ansiosta osasin lähteä häntä tapaamaan pitkän matkan toiselle paikkakunnalle. Ilman tuota unta en olisi sitä varmaan tehnyt.

Ennen poikani kuolemaa näin myös lukuisia enteileviä unia.
Hänen tarkka kuolinaikansa jäi hieman arvoitukseksi, mutta keittiön seinäkello pysähtyi niihin main, mikä oli oletettavin kuolinaika.

Hänen kuolemansa jälkeen eräs meedio näki hänen seurassaan jonkun (kuulemma täällä samalla kylällä) juuri kuolleen mieshenkilön. Kuvaili vaatteet, iän ja ulkonäön aika tarkkaan ja mainitsi, että olimme tavanneet. Ei kuitenkaan ollut aavistustakaan kuka tämä henkilö olis voinut olla. En ollut kuullut täältä seudulta kuin yhden henkilön kuolleen, mutta hänkin asui kaukana, enkä tiennyt hänestä mitään.

Vasta paljon myöhemmin selvisi, että tämä kyseinen mies olikin kuollut viikko poikamme kuoleman jälkeen ja tässä ihan 100 m:n päässä talostamme, oltuaan istuttamassa metsää, tuossa tonttimme rajalla ja että hänellä olikin kesäpaikka (kotimökki) jossain muutamien kilometrien päässä, periaatteessa vielä tässä samalla kylällä.
Meiltä tapaus oli mennyt ohi ja naapurit olivat yrittäneet "säästää" meitä lisäjärkytykseltä ja eivät puhuneet mitään silloin tapahtuneesta.
Yhtäkkiä muistin sitten tosiaan nähneeni kerran metsässä jonkun miehen istutuspuuhissa ja muistin jopa mitä hänellä oli päällään. Ja kaikki täsmäsi tähän meedion kertomukseen.

[Daria]

Äitini näki oman äitinsä kuoleman jälkeen, muutaman kk:n päästä kun mummollani olisi ollut syntymäpäivä, unen, jossa mummo biletti muiden kuolleiden sukulaisten kanssa isossa puutalossa. Äitini katseli tapahtumaa ikkunan takaa, ja mummo tuli ikkunan ääreen ja näytti äärimmäisen onnelliselta ja hyvinvoivalta, ja veti rullaverhon ala äitini silmien eteen .

Äidille tuli tästä erittäin hyvä olla, mummoni nimittäin täällä eläessään ei ollut kovin onnellinen, vaan sairas ja masentunut.


 

[Vajra]

Oikeastaan yritän lievittää kuolemanpelkoani. En siis tee mitään tutkimusta.

Asioiden pysymättömyyden hyväksyminen voi opettaa arvostamaan niitä tällä hetkellä.

[Yulunga]

Oikeastaan yritän lievittää kuolemanpelkoani. En siis tee mitään tutkimusta.

Siteeraan erästä viisasta ystävääni:

"Järjetön kuolemanpelko  on itseasiassa sama kuin järjetön elämänpelko. Syntymästä saakka me kuolemme. Silloin kun sen ajatuksen kohtaa se voi vavisuttaa. Hullua on, että helpompi on kieltää tosiasiat kuin katsoa niitä kohti. Pelko ei auta, mutta sen miettiminen mistä se johtuu. Ehkä pelkäämmekin ettemme elä. Kun lopettaa juoksemasta karkuun, ainaisen haluamisen ja haaveilun, se ei ole tyhjyys joka tulee vastaan vaan se on maailma. Ja siellä voi elää sen sijaan että uneksii. Totta, se on tyhjä, pelosta. Mutta täynnä rakkautta."