Saahan sitä kaikkea toivoa, mutta en ole löytänyt mitään universaalia lakia, johon tuon vaittämän toiveikkuus perustuisi.
Ennemminkin maailmassa tuntuisi toimivan samankaltaisuuden periaate.
Samankaltaiset kokemukset, esimerkiksi, ovat tehokkaita yhteenkuuluvaisuudentunteen vahvistajia. Samoin samat kiinnostuksen kohteet. Tai samantyyppinen asenne.
Ja koska nimenomaan yhteenkuuluvaisuudentunteesta (liskoaivojen laumaoppi) kumpuaa halua edistää omaa hyväänsä toisten hyvyyden kautta, tarvitaan siis itsensä kohtaamista ja hyväksymistä toisessa päästäkseen yhteiseen hyvään.
Toiselle sen tekeminen, minkä itselleen kokisi hyväksi, ei ole sen paremmin itsensä kuin sen toisenkaan kohtaamista, vaan omien tarpeidensa projisoimista siihen toiseen.
Kuinka siis olemme näin harhautuneet otsikon hokemaan?
Ikäänkuin ajatuksena olisi toisen olemassaolon siirtymä itsemme jatkeeksi, kuten varhaislapsuuden äiti-lapsi-symbioosissa, jossa omakuvamme oli täysin peilautumaa ulkoisista palautteista, ilman yksilöimätöntä yhteyttä itseemme.
Sekö on siis tila, johon tuolla otsakkeen lausumalla halajamme?
Tilaan, jossa samankaltaisuuden kautta syntyvä aito kahden yhtymä (ikuisuuden 8 ) on itsen erillisyydenkokemuksen puutteessa pelkkä puhdistumaton nolla?
Onko vallalla siis kuvitelma siitä, että viestin kulkiessa maailman ympäri, se ei mitenkään muuttuisi?
Muistaako kukaan rikkinäinen puhelin - leikkiä?