Musta tuntuu, että mulla uusi on saapunut yleensä aina sen jälkeen, kun on tullut sellainen olo, että nyt pystyn kokeilemaan tätä, lähtemään tänne. Eivät ole ihan itsellään tulleet elämään, vaan ovat vaatineet sen oman aktiivisuuden. Niihin tilanteisiin on kuitenkin liittynyt aina se tunne siitä, että tilanne on otollinen, ja että pystyy nyt enempään kuin ennen. Uskallus, siitä kaikki uudet ovat mulle tulleet. Vaikka oon yleensä aika ujo, niin joskus vain tuntui esimerkiksi siltä, että nyt kysyn numeroa tuolta mieheltä, jonka kanssa on vähän vaihdellut katseita kahvilassa. Ihan mukava suhde siitä urkeni, vaikkei se "se oikea" ollutkaan. Sitten taas jonain toisena hetkenä en millään uskaltaisi tai kehtaisi tehdä niin. :
Tuota uskalluksen tunnetta edeltänyt vanhasta luopuminen on tapahtunut niin, että jonakin päivänä vain huomaa, ettei se vanha enää paina, se ei ole enää mukana. Tai että hei, tuon ihmisen kanssa on jotenkin hiipunut yhteydenpito, mutta eihän meillä ole enää oikein mitään yhteistä. Jossain vaiheessa tulee vain se hetki, kun tuntuu oikealta miten asiat ovat menneet, eikä yritä roikkua kiinni, toivoo vain hyvää toiselle. Toimimattomasta parisuhteesta taas mun on pakko irrota kunnolla isolla otteella, koska niihin voisin jäädä roikkumaan. Siitä ei ole vielä, ja toivottavasti ei tulisikaan, kokemusta miten erota useita vuosia tai kymmeniä vuosia kestäneestä suhteesta, se on sitten varmasti asia ihan erikseen.
Joitakin sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä vaikeuksia mulla on ollut sen verran pitkään, että olen tottunut niihin, pitänyt niitä sellaisina, että ne nyt vain ovat. Sitten pikku hiljaa yksi kerrallaan niitä on vain tippunut pois. Yhtenä päivänä huomannut, että ei sitä enää olekaan, asiat ovat ihan eri tavalla. Ohan niitä vieläkin mukana, mutta pikku hiljaa käsitellään..
