seuraava »

[Metsänkeiju]

^Mulla on ollut paniikkihäiriökohtauksissani sama pelko; hulluksi tuleminen. Kävinkin niin hulluuden rajoilla (omista syistäni) että oli pakko selvitä, ja koin sitä niin kauan että tulin jo tulokseen että tulen jos tulen ja sitten saan apua. Vahvaa psyykettä/elämänkokemusta ja rakkaan tukea vaati että ilman suurempia lääkkeitä selvisin.
Paniikista en oo täysin parantunut, muita oireita on vielä joskus, mutta ei hulluksi tulemisen pelkoa, sen päihitin!

Narsismista... kiitos Ikuinen Trikki ajatuksistasi, ja Elektikko. Se on kovin häilyvä usein se raja, että mikä on narsismia ja mikä narsistista persoonallisuushäiriötä tai käyttäytymistä, sitten vielä kaksisuuntainen.. Olen ajatellut, että äitini on ad/dh tai add ahkä, myös HYVIN rankan lapsuuden kokenut, ja kaksisuuntainen todettu. Hän itse ei usko kaksisuuntaiseen. Minä ja moni muukin läheinen uskoo narsismiin.. toisaalta muut äidin lähimmät; veli ja isä, uskovat että on kaksisuuntainen ja vaan hankala persoona. Mutta kun minä oon pahiten kärsinyt, uskon, luulen. Ja että kun äidin oma äitisuhde on ollut sairas ja olematon, ei ole isää ollut, on sisarukset kiusanneet, on raiskattu teininä jne... Niin sen suhteen, äiti on automaationa peilannut omaan äiti-tytär suhteessansa kokemansa huonon/olemattoman/rakkaudettoman äitisuhteen. Minuun. Narsisti peilaa oman huonoutensa toiseen. Niin minulle tehtiin koko elämäni. Mutta olen saanut myös rakkautta, hellyyttä, huomiota, kannustusta... narsisti kuitenkin näyttelee tunteet. Mitä se on ollut? sydämeni sanoo, että aitoa rakkautta. Parasta, mihin äiti on vaan pystynyt.

Eikö kuulu luonnon lakiin, että jokainen äiti tekee aina vain parhaansa, jälkikasvunsa eteen? Toisilla on vaan hyvin rajalliset eväät annettu..

Mietin vaan niin h*tosti, että voitasko saada välit kuntoon äidin kanssa. Vai jatkuuko henkinen pahoinpitely (marttyyri-muodossa ja minä-tiedän-paremmin-kuin-sinä- muodossa), pystytäänkö selvittää asiat, ymmärtäisikö hän virheensä jos juteltaisiin.. itse ymmärrän kun nyt omani. Tangoon tarvitaan kaksi, mutta toisaalta olen ollut vain lapsi, teini, aikuinen ja katkera, vihainen, surullinen, pettynyt, hylätty, ei-hyväksytty, pieni orpo lapsi joka on ikävöinyt sitä, minkä jokainen lapsi ansaitsisi; kaikkea maan ja taivaan väliltä.. Ja se kuuluu varmasti paranemisprosessiin. Aika näyttää, miten tässä käy.
Isän puolesta tosi paha olo, hän voi niin huonosti (ollut 20v naimisissa äidin kanssa ja vaikeaa hälläkin muutenkin ollut), hän niin ikävöi mua ja lapsia kylään, ja että saatais äidin kanssa välit kuntoon. Rankka asia. Mutta näillä eväillä mennään, ja tulevaisuus vain voi kertoa, miten käy.. [End of avautuminen]

[Metsänkeiju]

^"Ihana" kuulla kohtalotovereista.

Me saatiin molemmat lapset kuritusväkivaltaa, isä antoi kai veljelle ja äiti minulle remmistä ym..
Siksi onkin (ja muistakin syistä) johtuen äiti-poika välit paremmat ja isä-tytär välit hyvät meidän perheessä.
Juu välienpoikki-laitto äidin kanssa oli välttämätöntä.

Tuli mieleen tuosta, mitä kerroit ohjelmasta. Minuun käytettiin erityisesti henkistä väkivaltaa, ja kun aikuisena kysyin isältä,
mikset estänyt - hän ei kuulemma tiennyt. Tiedä häntä... Veli (5v vanhempi) on vasta nyt tajunnut että lapsuudessa oli jotain mätää ja käy terapiassa - kertoi yks päivä että anteeksi ettei hän oo tajunnut miten vaikeaa mulla on ollut, ja anteeksi että hänkin on kiusannut minua, purkanut oman pahan olonsa; pikkusiskoa on helppo kiusata. Veli myös kertoi, kuinka kaikki oli muka hyvin ennen minun syntymääni. USkon, että paremmin, mutta tuskin koskaan hyvin, sillä silloin on pohja tehty veljenikin huonolle itsetunnolle.

Todella jännä, et sullakin/monille tulee tuo paniikki ja just hulluksi tulemisen pelko.
Omalla kohdalla se on selkeää - äiti aina pitänyt mua viallisena/hulluna.

[Artemis]

Paniikkikohtaukset lienee sitten yleisiä näissä tälläisissä perheissä. Ei minunkaan lapsuuteni ruusuilla tanssimista ole ollut.

Osaako joku psykologiaan perehtynyt kertoa paniikkikohtauksen juuren? Lapsuudesta? Olen yrittänyt pohtia mikä minussa on sen käynnistänyt aikanaan. Todennäköisesti se, että en pystynyt lapsena purkamaan tunteitani minnekkään. En voinut kertoa tuntemuksistani vanhemmilleni koska heillä oli keskenään draamaa ja sitten erikseen draamaa ja tuntui että he eivät todellakaan kaipaa vielä sitä, että minä alan vinkumaan surujani.

Syitä voi olla monia

Metsänkeiju, minuun ei koskaan käytetty fyysistä väkivaltaa, mutta toinen vanhemmista touhotti menemään siihen tahtiin, että me lapset jäätiin kyllä jalkoihin ja saatiin kaikkea ikävää nähdä ja kokea.

[Eklektikko]

Paniikkihäiriöstä taitaa olla useita teorioita. Se josta itse pidän eniten - ihan vain sen vuoksi että se pätee sataprosenttisesti jokaiseen henk.koht. tuntemaani ihmiseen jonka tiedän paniikkihäiriöstä kärsivän on tämä:

Paniikkihäiriö on tukahdutettua vihaa. Kun vihan tunteet on pitkän aikaa - usein sieltä lapsuudesta asti - piilotettu itseltä ja tukahdutettu jotakuinkin kokonaan, tulee ennen pitkää se tilanne että sitä varastoitua vanhaa vihaa on niin paljon, että syntyy eräänlainen alitajuinen pelko siitä että jos se pääsee esiin, se tulee kerralla esiin ja siitä seuraa sitten ihan kauheita; niinkuin esimerkiksi koko maailman tuhoutuminen tms.

Ja vielä siinäkin vaiheessa, kun niitä paniikkihäiriökohtauksia alkaa tulla, ne varastoidut vihan tunteet pysyvät myös itseltä piilossa, jolloin paniikkihäiriökohtauksessa tunteekin ihan muuta kuin sitä vihaa; pelkoa ja paniikkia jonka taustalla on se alitajuinen tunne kuolemasta ja tuhosta. Jonka siis aiheuttaa se varastoitu viha, jos vain pääsee 'irti.'

Niinpä paniikkihäiriöstä kärsivätkin yleensä 'kiltit tytöt,' ne kiltteydestä kipeät jotka on jo lapsena opetettu sivuuttamaan/tukahduttamaan negatiiviset tunteet, mukaan lukien sen vihan. Ja se lapsuuden ohjelmointi toimii siis ei välttämättä suoraan sanotulla, mutta ainakin rivien välistä ilmaistulla uhalla: "jos näytät vihan tunteita sinua ei enää rakasteta."

Pienelle lapselle se, että häntä ei rakasteta sisältää uhan hylkäämisestä, mikä on kehityshistoriallisista syistä ihan konkreettinen kuoleman uhka: Savannilla ei pikkulapsi todellakaan säily yksin hengissä ja siellä ei ollut sosiaalityöntekijöitä tai sijaisperheitä, kuten nykyisin on. Niinpä geeneihimme on edelleen ohjelmoituna se, että lapsena koettu rakkaudettomuus tai hylkäämisen uhka on yhtä kuin kuoleman uhka. Sen vuoksi lapsi sitten sopeutuu käytännössä ihan kuinka sairaisiin vaatimuksiin tahansa, koska mikä tahansa on parempi kuin kuolema.

Minulla on semmoinen puolen tusinaa läheistä ihmistä, jotka kärsivät tai ovat kärsineet (nyt toipuneet) paniikkihäiriöstä ja ihan joka ikinen heistä on tai on ollut kiltteydestä kipeä.

Liiasta kiltteydestä pois oppiminen ja ennen kaikkea niiden vanhojen vihan tunteiden työstäminen - usein vaikeaa, varsinkin kun melkoinen osa niistä suuntautuu ihan ansaitustikin omiin vanhempiin - pois systeemeistä saattaisi siis olla paras keino päästä eroon paniikkihäiriöstä.

[Eklektikko]

Kommentti Wikipedian määritelmän osuuteen 'kulkee suvussa.'

Voi kulkeakin sikäli, että aikuisena usein ryhdytään toistamaan samaa perheen toimintahäiriötä, joka aiheutti itselle traumoja lapsena. Kulkee suvussa on minun mielestäni nimenomaan käytöksen toistamista, ei geeneissä olevaa periytymistä.

Wikipedian määritelmä on nykyaikainen medikalisoitunut määritelmä, joka ei ota kunnolla huomioon ihmistä kokonaisuutena. Ja mikäs siinä, kyllä varmaan kun vihaa on tarpeeksi varastossa, se laukaiseva tekijä voi olla fyysinen, kuten vaikka hiilimonoksidi. Fyysisten oireiden hoito on tässäkin mielestäni sitä aspiriinin syömistä hammassärkyyn: Hetkellisesti ehkä tarpeen, mutta huonompaan suuntaan menee, ellei itse oireisiin puututa.

Hyvä ja kohtuuhintainen alku purkamiselle:
http://www.kehoterapia.com/

Riitta Kokko järjestää Helsingissä (ja satunnaisesti kai muuallakin) tunnepäiviä, jossa etsitään kehosta niitä piilotettuja tunteita. Olen itse käynyt kerran sellaisessa ja vaikutti oikein hyvältä, mutta minulla ei juuri silloin ollut oikea aika purkaa sitä ainoaa asiaa mitä oli siinä vaiheessa enää purkamatat (tuli myöhemmin ulos ihan itsetyöskentelynä), joten en itse saanut siitä paljoa irti. Mutta tiedän muiden kyllä saaneen. Ja kerrankin paikka, jossa voi raivota niin äänekkäästi kuin haluaa, ilman että naapurit soittavat poliisin. 
Toki siellä voi sitten tulla pintaan mitä vain tunteita, mutta miksei sitten vihaakin.

Yksi olennainen juttu näissä varastoiduissa/tukahdutetuissa tunteissa: Ne kulkevat usein eräänlaisina kerrostumina. Päällimmäisenä on usein viha, sitten pelko ja vasta sen 'alla' suru. Ja sieltä yläkerroksista on yleensä aloitettava, että pääsisi prosessissa eteenpäin. Mikä ei tarkoita, että kaikki vanha viha pitäisi saada ensin ulos ennen kuin saa ulos yhtään pelkoa jne. Mutta ainakin olisi saatava vihan purku aloitettua, ennen kuin on mahdollisuutta päästä käsiksi pelkoon ja pelkojen purku aloitettua ennen kuin pääsee käsiksi suruun.

[Artemis]

Kiitos Eklektikko  tuli melkein tippalinssiin koska se voi juurikin olla niin. Kuulostaa järkevältä!
Minun äitini ei pitänyt "kiukuttelusta", joten sitä ei saanut tapahtua ja isä oli ihan liian voimakas/jyräävä hahmo jolle ei vaan ikinä uskaltanut kiukutella, ei saanut siis ilmaista vihaa ja pahaa mieltä. Ja sitten tapahtui kaikenlaista, ehkä se on vihaa. Vieläkin minun on vaikea ilmaista suoraan toiselle ihmiselle, että olen vihainen hänelle. Se on vaikeaa.

[Gisella]

Helpottavaa huomata, etten ole ainut paniikki- ja jännitysoireilusta kärsivä narsistiperheen lapsi.  : Tämä oireilu on muutenkin aika jännä vyyhti. En muista lapsuudesta paljoakaan, ja varsinkaan isää (narsisti) ei muistoista löydy. En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään kilttinä tyttönä, koska olen omaksunut itselleni tietynlaisen kapinallisen roolin teininä, joka taisi jäädä päälle suojahaarniskaksi aikuisikään asti. Vasta nyt, 28-vuotiaana olen alkanut ymmärtää, etten ole kiltti perinteisesti ajateltavalla "voit-astua-mun-ylitseni-enkä-välitä" -tavalla. Olen kiltti sillä tavalla, että mukaudun tilanteisiin, ihmisiin ja toiveisiin jo energiatasolla, jotten joutuisi edes miettimään, mitä itse haluan. En koe itseäni varsinaisesti kiltiksi, koska se olen minä itse, joka antaa ihmisten kävellä ylitseen ennen kuin he edes ehtivät tehdä sen käytännössä.

Väitän kuitenkin tajunneeni siinä viiden vuoden paikkeilla, että isäni ei käyttäydy oikein minua kohtaan. Sen jälkeen minulla olikin helpompaa, vaikka arvoton ja lyttäävä kohtelu jatkui pitkään - ja jatkuisi edelleen, jos antaisin sen jatkua. Väitän myös, että äitini takia me lapset (minä + 5 ja 6 vuotta nuoremmat veljet) olemme edes tämän verran kiinni elämässä ja tunteissa. Olen silti hänelle(kin) vihainen, koska kukaan ei suojellut meitä lapsia. Mutta miten pystyisi suojelemaan lapsiaan, jos ei pysty suojelemaan edes itseään?

Itselläni oireilu oli aikuisikään asti enemmänkin fyysistä kuin psyykkistä. Kärsin lapsena allergioista, ihottumasta, flunssista jne fyysisistä oireista. Ensimmäisten ihastumisten ja niitä seuranneiden sydänsurujen aikaan teininä aloin tukahduttaa voimakkaita tunteita ahmimalla. Rankka ero 23-vuotiaana sai esiin paniikkikohtaukset, joita alkoi tulla aluksi keskellä yötä. En kuitenkaan ollut tuolloin valmis ottamaan niiden viestiä vastaan, ja aloin ihan tietoisesti kehittää itselleni suojamuuria. Joitain vuosia tuo systeemi olikin ihan toimiva, mutta kyllähän tuollainen tunneköyhä elämä alkaa jossain vaiheessa tuntua jokseenkin tyhjältä... 

Tein tietoisen päätöksen, että haluan saada paremman yhteyden itseeni ja siihen, mitä minä haluan. Sanomattakin lienee selvää, että kroppani oli ihan klesa: kymmenisen kiloa ylipainoa, alkavia iho-oireita, lihaskireyksiä, nivelkipuja, jäykkyyttä, särkyjä ja mitä lie. Aloin hoitaa kehoani kuntoon mm. energiahoidoilla ja liikunnalla ja kappas, tunteet alkoivat purkautua todenteolla. Aluksi en edes tajunnut mitä tapahtuu, sillä omasta mielestänihän "kaikki oli ihan ok", mutta kroppa oli vaan jumissa. Reiki-hoidossa tuli aluksi pintaan hysteeristä itkua, sitten surua, pelkoa, vihaa, iloa, naurua ja myös ikävää. Kehoterapia oli yksi askel syvemmälle, ja ensimmäisen hoidon jälkeen paniikkioireet alkoivat nostaa päätään eri tilanteissa entistä vahvempina. Jos viisi vuotta sitten paniikkikohtaukset olivat hallittavissa mielen voimalla, niin nyt ne toivat mukanaan järjettömän kuolemanpelon ja ajatuksen täydellisestä kontrollin menettämisestä. Viime syksynä jännittäminen ja paniikki alkoi olla niin voimakasta, että menin lääkäriin puhumaan aiheesta. Olisin saanut masennuslääkityksen, mutten huolinut. Sen sijaan pyysin beetasalpaajia, joista olikin ehkä pientä (enemmänkin) psykologista apua jännittäviin tilanteisiin.

Jännitän edelleen tiettyjä sosiaalisia tilanteita, kuten ruokailutilanteita, palavereja ja esiintymistä. Pahimmalta tuntuu esim. palaveeraaminen pienessä ryhmässä, pöydässä istuen. Mulla ei ole mitään vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin esimerkiksi liikuntaharrastusten parissa, mutta auta armias jos joudun istumaan nokakkain kahvikuppien äärelle jonkun tuntemattoman kanssa.. heh heh 

Toisella veljelläni on myös paniikkikohtauksia ja kroppa rikki. Toinen taas on valinnut selviytymiskeinokseen enemmän narsistisen tavan: hän ei ole köyhä eikä kipeä, mikään ei tunnu missään, ei pysty kunnolla myöntämään olevansa väärässä jne. Näkisin, että hänellä on kuitenkin toivoa, sillä toisinaan hän hellittää hieman narsistisesta suojakuorestaan ja päästää herkkyyttään esiin. Mutta jokainen päivä, jonka hän viettää narsisti-isämme kanssa saman katon alla lyö narsistisen selviytymismallin yhä lujemmin kiinni häneen.

Taisin kadottaa punaisen langan intoutuessani selittämään ummet ja lammet. Tällä hetkellä olen tielläni siinä vaiheessa, että tunnen isää kohtaan lähes pelkkää vihaa. Toisina päivinä pystyn ymmärtämään, ettei kukaan pahana synny, mutta toisina päivinä tekisi mieli hakata hänen päänsä tohjoksi tiiliseinään ja huutaa, että etkö sä saatana ymmärrä, ettei noin käyttäydytä toisia ihmisiä kohtaan.

Miten vihasta pystyy päästämään irti? Miten pystyy antamaan anteeksi?

[Artemis]

Gisella, suurin osa tekstistäsi voisi olla suoraan minun kirjoittamani.  Samat kehon kivut ja krempat, selkä jumissa, paniikkia, jännitystä, allergioita jotka puhkesi lapsena kun oli paha tilanne perheessä, tunnesyömistä, jännitän vieraita ihmisiä välillä ihan hirveästi.
Olen tietyllä tavalla ns. kilttityttö, mutta olen myös toisaalta aika suora ja nykyään asenteella "älä mulle ala"

Minullakin veli, joka tuntuu tuhoavan itseään 

Ihanaa kuulla, että on muitakin Vaikka en kenellekkään sellaisia lapsuusjuttuja toivokkaan Se on helpottavaa kuulla, että joku muu on kokenut samaa

Niin, miten saa itsensä antamaan anteeksi. En kanna tietoisesti kaunaa, mutta voiko olla että sisällä on jotain kuitenkin vinossa?

[Eklektikko]

Kryon-kanavoinneissa on annettu tieto, että mitään ei tarvitse oppia kuin yhden kerran. Tarkoittaa siis: Jos ymmärtää mitä oli kokenut ja sen vaikutukset ja saa traumat pois systeemeistään, niin ei tule enää samanlaista tilannetta uudelleen eteen. Jos taas ei toivu, vaan jää siihen traumaansa erilaisin seurauksin, niin sitten sielu ilmeisesti valitsee samantyyppisen tilanteen uudelleen, kunnes asia - eli se traumasta toipuminen - on opittu. Minullekaan ei siis tule enää eteen samalla tavoin toimintahäiriöistä kotia ja koulukiusaamista, koska sain ne asiat opittua ja käsiteltyä tässä inkarnaatiossa. Lohduttava ajatus.

Tämä asiat tarvitsee oppia vain kerran pätee muuten kaikkeen muuhunkin. Meillä kaikilla on varmaan kokemusta siitä, että on oppinut jonkin uuden asian hämmästyttävän nopeasti. Niinpä, koska silloin ei olekaan ollut kyse oppimisesta, vaan muistamisesta. Erityisen selvästi tämän huomaa erilaisten käden taitojen kanssa, tuntuu kuin kädet osaisivat jo. Ja niinhän ne osaavatkin.

Ja sama pätee Kryonin mukaan myös valaistumiseen (Kyron määritelmällä valaistuminen on vain sitä, että tiedostaa olevansa solu Jumalan ruumiista, joka on tullut tänne fyysiselle tasolle kokeilemaan muistaako kuka oikeasti on): Jos saavuttaa sen tässä elämässä, se on valmiina seuraavassa jo syntyessä.

[elämäauki]

Olin narsistin kanssa melkein 7v.
Siitä suhteesta kaksi lasta.
Pääsin eroon yhdessä asumisesta, kun pienempi puoli vuotias.Vainoaminen loppui vasta vuosien päästä.
Nyt pienin lapseni on 5v. Ja olemme kaikki terapiassa.Tulee kestämään kaikkien kohdalla vuosia.
Sain kuulla muutama viikko sitten, että pojat saavat valvotut tapaamiset ja ovat turvassa.
Minulla on ollut uusi mies 3v.
"Rakastumisen vaihetta" uudessa suhteessa ei ole ollut, vaan hän on auttanut ja tukenut minua ja Rakkaus on Suurempaa ja Tasaisempaa sekä Aidompaa mitä olisin ikinä voinut uskoa ja luottaa.
Olen käsitellyt sekä käsittelen terapiassa lapsuudenperheeni asioita.
Olen katkaissut välini lapsuudenperheeseeni.
Ympärilleni olen valinnut vain muutaman Aidon välittävän ihmisen.
Nyt olen vihainen, kun joudun suremaan ja "tuhlaamaan" vieläkin elämäni aikaa näiden inhottavien tapahtumien ja ihmisten tekemien asioiden käsittelemiseen.Käyn ns.surukautta.
Kyllä tämä kohta iloksi pitäisi muuttua...