Syys riipinyt lehtiä puista. Kirkon piha täynnä keltaisia lehtiä, Myös hautausmaan aita päätä keltaisenaan.
Jotain iloa ja valoa tähän
tapahtumattomuuteen.
Oli hyvä mieli kävellä
viisaitten ihmisten keskellä.
Jos ei ole mitään sanottavaa,
on viisainta olla hiljaa.
Runoa pukkaa:
- - -
He nukkuvat ikiuntaan,
nuo kokeneet ihmiset uupuneet.
Hoidamme hautojaan heidän
mielin hartain, levollisin.
Joku päivä meidänkin
mennä on aika.
Perässään kulkea
elämän ja kuolon kehä.
Ja tyytyväisnä käydä
viime lepoon, hiljaiseen.
Mikä ihanamp' kuin elää
ja nauttia päivistään.
Kun väsymys valtaa
kehon ja mielen,
sanoa:
Lähdenpä täält'
minäkin ikuiseen...
- - -
Jotain iloa ja valoa
tähänkin tapahtumattomuuteen.
Vai pitäisikö sanoa: muuttumattomuuteen...
Tapahtumajärjestelyjä vähän väliä.
Olisi jo mukava keskittyä laittamaan joululahjoja, ilahduttaa aikanaan ystäviä.
Eihän tuohon enää monta viikkoa ole, adventtiin eikä jouluunkaan.
- - -
Lähimetsän rinnassa
haavat vielä yrittävät säilyttää
viime lehtiään,
mukavan värikkäitä.
Kesää muistelen,
kuinka lepattivat
pikku vireessäkin.
Pitivät pientä pilpatusta.
Kuin pienet pelimannit
harjoitellessaan juoksutuksia.
Ja sitä riemua!
Hei kuuletko:
Nuo puutkin sain oppimaan
kuinka soitetaan.
Kuulethan?!
- - -
Kohta on runokirja valmis.
Ihanaa saada maalattua sanoilla
eri tunnelmia...
Kuinka se juuri tänään
tuleekin kuin itsestään.
Pitääpä ottaa kuvakaappaus.
Helppo sitten saada
kestävästi lehdille
ja painoon...
Päivän, koko vuorokauden
*kohokohta*.
Se 'jokin' tässä hetkessä...
Ja nyt teetä
tämän kunniaksi.
