Ihan niinkin yksinkertainen, että aikaan jolloin on ollut kovia transiitteja
:llä, olen taistellut isäsuhteen haavojen kanssa. Ja IC:llä kohdataan äitisuhteen jättämiä jälkiä.
Näin minulla, jolla mm.
on
...
kuvio saattaisi mennä toisin.
Mun tehtäväni täällä on katkasta sukukarma, kohdata ne kaikki tunteet joita on iät ja ajat kannettu ja vammautuminen on jatkunut sukupolvelta toiselle.
Tottakai mun
kin silloin osoittaa sitä työtä, tunteiden kohtaamista ja käsittelyä, eikä sitä missä kieli pitkällä päivät pitkät juostaan, koska mun kohdalla se on sivuseikka.
Sellanen jälki minusta maailmaan jää, ettei ole jälkiä enää.
Ja sitten tähän liittyvän seuraavan oivalluksen ytimessä on Seppo, joka väittää vaarallisesti ja virheellisesti, ettei lapsuuden tapahtumilla ole mitään osuutta siihen, jos myöhemmin elämässä tulee hieman kompurointeja. Kyllä on! Jos on lapsena pahoinpidelty vaikka, niin kyllä ne asiat kohtaamalla ja käsittelemällä pääsee eteenpäin. Se on ainoa avain siihen!
Mutta se, että pystytkö kohtaamaan sen paskan, ja selviytymään voittajana, voikin sitten olla kartasta kiinni.
Minä vuosikymmeniä mietin, että millainen hemmetin epäonnistuja olen, kun ei musta mitään tuu, vaikka kartallakin olisi vääntöä vaikka mihin? Miksi en saavuta mun potentiaalia ja pääse eteenpäin? Ihme surkimus.
Vaikka ihan koko ajan se kaikki on ollut käytössä, vauvasta saakka. Olen tehnyt itsestäni selviytyjän. Parantunut ja selvinnyt hengissä siitä, mistä moni muu ei.