Minulle tapahtui himpun vajaa vuosi sitten surullinen asia kun jouduimme lopettamaan rakkaan hevosemme .Kerrottakoon että heposelle sattui tarhassa tapaturma ja oli pakko tehdä nopeasti päätös .Eläinlääkäri olisi päässyt vasta tuntien päästä paikalle ja sitä tuskaa ei voinut katsoa enään yhtään pidempään. Oli pakko turvautua metsästäjään.Kiittelin ja hyvästelin, itkin siihen pehmeään karvaan ja kuului laukaus. Se oli ohi.Silittelin edelleen kaatunutta ruumista ja sanoin että mene juoksemaan vihreille nurmille. Puettiin vanha loimi ja riimu ettei olisi niin paljaana siinä maannut. Oli luminen talvi päivä ja silloin matalalta taivaan rannasta alkoi aurinko paistaa ja paistoi koko päivän.Tuntui samalla surulliselle ja hyvälle.Samaan kuoppaan lähti tallillta myös vanha pupu ,ei tavinnut ihan yksin lähteä. Kotiin tultiin ja itkettiin tytön kanssa silmät päästä, voi sitä surun määrää. Seuraavana aamuna lähdin alapihan polkua varastolle puita hakemaan ja huomasin aivan polun vieressä hangella harmaavalkoisen sulan, se oli tismalleen saman värinen kuin hevosemme ja kun kävelin eteen päin niitä löytyi lisää.Kävelin edestakaisin ja laskin sulat ihan huviseni ja niitä oli yhtä monta kuin hevosen nimessä! Oliko hän tullut vielä lohduttamaan meitä? Tuli niin hyvä olo. Oli miten oli mutta tunsin että kaikki oli hyvin siellä jossain.
Pisti miettimään että vaikka oli väkivaltainen kuolema niin hyvät energiat ypärillä auttoi.
Että näin meillä ja vuosi tulee tästä ensi kuun 10 päivä ja sytytämme kynttilän muistiolle