Kyllähän sitä kaduttaa kun tulee kirottua ihmisiä mielessään (siis sanan mielessä sadatella). Lähetä valoa perään niin kyllä se siitä. Kaikista saa sanottua kuitenkin että "varmasti se silti on ihan hyvä ihminen", vaikkapa vain sarkastisestikin

Rahaa tulee aina kun sitä tarvitsee oikeasti, kun uskoo siihen. Ystävistä on vähän enemmän pula.

*A*

Niin no, kaiketi ei pitäisi vaipua epätoivoon. ^^ Valoa vaan kaikille. 

Tuli mieleen noista negatiivisten energioiden langettamisesta ja kirouksista, että ettekö koe huonoa omaatuntoa niistä?

Itsellä on tällä hetkellä pienimuotoinen kriisi, kun koen puhuneeni liikaa pahaa tietyistä ihmisistä. Jotenkin tuntee itsensä pahaksi ihmiseksi, kun ei pysty aina olemaan positiivinen ja tietoisesti toimia aina tehden hyvää. Ja entä ne ajatukset, mitä toisista saattaa ajatella...huoh. Tuntuu pahalta, että itsellä on välillä tarve ajatella muista negatiivisesti. Sitä miettii omaa hyvän ja pahan balanssia ja miksi negatiivisuus on aina helpompaa.

Mutta tosiaan, eikö toisten kiroaminen tunnu itselle pahalta? 

Itsellä olisi tänään taas ohjelmaa, mutta taidan ehkä skipata ihan sen takia, että seuraavat 4 viikonloppua on täyteen buukattua ohjelmaa, mistä en voi luistaa. Vaikka kaikki tulevat tapahtumat ovat mukavia, niin välillä olisi ihan kiva olla itsekseen. On aika stressaavaa, kun oma aika on niin kortilla.

Kaverimme erosi ja hän on ollut meillä evakossa siten, että on ollut oikeastaan kaikki päivät täällä, mutta käynyt nukkumassa tyhjässä kämpässä. Meillä hän on ollut, koska hänen täytyy etsiä uutta kämppää, hoitaa pankkiasioita yms. ja hänellä ei ole omaa konetta enää. Kyllä varmastikin myös sen takia, että yksin ei ole kiva hengata tyjässä kämpässä. Tämä kuitenkin lisää sitä oman tilan vähyyttä, kun kotona ei voi olla täysin rennosti oikein koskaan. Kesän hän tulee asumaan meillä täyspäiväisesti, sillä hän ei ole löytänyt vieläkään kämppää. Saa nähdä mitä siitäkin tulee. 

Kavereilla olisi illanistujaiset, joten siellä varmaan pitäisi piipahtaa, vaikke ei oikein kiinostaisi.

Se on jännä, miten muutama vuosi sitten olisin halunnut, että minulla olisi erittäin vilkas sosiaalinen elämä ja nyt minulla sitten on, enkä tiedä onko tämäkään aina niin hauskaa. Pitäisi varmaan aina varoa mitä toivoo.  

Tästä seuraa sosiaalisia pakotteita. Esimerkiksi jos on neljänä viikonloppuna putkeen synttäreitä ja tupareita, kaikki samoissa piireissä liikkuvien ihmisten järjestämiä, tuntuu, että on pakko mennä kaikkiin, koska kokee epäkohteliaaksi valita ne "tärkeimmät". =/ Tästä seuraa sitä, että on aina pakko olla joka paikassa, vaikka ei jaksaisi.

Varmaan pitäisi jotain tasapainoa löytää tähänkin.  

Mietin itse tuota rahan ottamista hoidoista. En oikeastaan näe siinä ongelmaa itse, sillä itse raha ei ole se ongelma, vaan se miten me siihen suhtaudumme. Jos nostaa rahan itselleen tärkeimmäksi asiaksi ja takertuu sen verkkoon, niin silloin se varmasti vaikuttaa siihen tekeekö hoitaja työtään millä motiivilla. Toisaalta jos hoitaja ottaa rahaa työstään, jotta voisi maksaa vuokransa ja tulla toimeen tässä maailmassa, kuitenkaan kiintymättä siihen liikaa, en näe asiassa mitään arvoristiriitaa.

Tämä on ollut sinänsä mielenkiintoinen keskustelu, että se ei ole ollut juuri keskustelu lainkaan. 
Tässä oikeastaan huomaa sen, että eri termit ja sanat tarkoittavat eri ihmisille eri asiaa. Aika paljon riidellään, koska kumpikin puhuu eri asiasta, vaikka kuvittelevat puhuvansa samasta.

Itse olen mieltänyt asian siten, että reiki on universaalia energiaa, mutta silti myös menetelmä, jolloin kaikki universaalin energian työstötavat eivät välttämättä ole reikiä. Tällöinhän reikillä tarkoitetaan kahta eri asiaa, joko sitä energiaa yleensä tai tapaa hyödyntää sitä.

Tämä tuli mieleeni silmäillessä tätä keskustelua.

Täytyy sanoa, että olet Eklektikko varmasti oikeassa. Ehkä se avain on sitten vain kunnioittaa toisen rajoja ja antaa jokaisen kantaa vastuu omasta itsestään. =)

On tosiaan ollut mukava keskustelu sunna. =)

On oikeasti aika vaikeaa miettiä mitä murheita ja suruja ja kuinka paljon niitä voi jakaa muille. Missä menee raja, jolloin oma tuska ryhtyy valumaan toisen taakaksi. Olen kyllä sitä mieltä, että asioita kannattaa jakaa ja tunteistaan puhua, mutta missä menee raja. Vai voiko jälleen kerran olla, että jos pystyy puhumaan asioista ajoissa, niin ne eivät pääse purkautumaan tulivuoren lailla epäsopivissa tilanteissa aiheuttaen ongelmia ihmissuhteissa?
Toisaalta välillä yksin olo tosiaan taitaa olla se paras ratkaisu. Eli tulemme varmaan jälleen kerran kultaiselle keskitielle. =) 

Varsinkin tämä lama tuntuu saaneen juuri noita sunnan mainitsemia asioita pintaan. Ehkä oma pelko siitä, että menettää jotain tai oma tulevaisuus ei ole turvattu, tekee ihmisistä hyvin helposti itsekkäitä. "Hyvinä aikoina" on paljon helpompi olla suvaitsevainen ja antelias.

Olen täysin samaa mieltä siitä, että ihmiset eivät tosiaankaan muista kohdella toisiaan, kuten haluaisivat itseään kohdeltavan. Vai voisiko olla, että alitajuisesti käyttäydymme tietyllä tavalla, sillä meillä on huono olo ja kutsumme kärsimystä luoksemme? Eli ihminen joka kokee ahdistusta ei kohtele toisia hyvin, koska tiedostamattaan ei halua itse hyvää kohtelua, sillä ei koe olevansa sen arvoinen?

Mutta niin, kyllä minua masentaa se, että kanssaihmiset eivät ymmärrä sitä, että haluan olla peruskohtelias, enkä halua välttämättä ilmaista jokaista negatiivista tunnetta muille, sillä en halua loukata heitä. He ajattelevat, että koska itse kaatavat kaiken kuonan muiden niskaan, se tarkoittaa sitä, että he olisivat vahvoja ihmisiä, jotka uskaltavat pitää kiinni omista asioista. Kohteliaisuus tuntuu joskus olevan synonyymi sille, että ei pidä omia puoliaan.

Toki osaan itsekin olla aika kauhea ajoittain, joten mikään pyhimys en ole. Ehkä oman inhimillisyyden kautta voisin yrittää ymmärtää paremmin miksi ihmiset tekevät negatiivisia asioita.

Tulee ehkä liian monta postausta putkeen, mutta lisäyksenä edelliseen, että itse ainakin koen ajoittain inhoreaktiota kaikkea sosiaalisuutta kohtaan. Koen pakottavaa tarvetta hylätä kaikki ihmissuhteet, erakoitua ja olla yksin. Olen kuitenkin itse tiedostanut tämän olevan vastareaktiona kaikelle pinnallisuudelle. Eli koulussa toitotetaan jatkuvasti kuinka tärkeää on verkostoitua ja luoda kontakteja ja niiden perimmäinen vire on kuitenkin se, että pystyisi tulevaisuudessa hyötymään kanssaihmisistä. Kun kaikki pyrkivät luomaan näitä pinnallisia välejä, niin on vaikea tietää mitä oikea yhteisöllisyys olisi. Itseäni ahdistaa tässä ajassa nimenomaan toisten hyväksikäyttäminen omien päämäärien saavuttamiseksi, mikä naamioidaan sosiaalisuuden verhoon.

Viitaten Aminthirin mainintaan syrjäytymisestä.

Jos energiat ovat tosiaan jatkuvassa murroksessa ja olemme menossa jatkuvasti enemmän ja enemmän yhteisölliseen aikaan, niin voisiko ajatella, etttä syrjäytyminen olisi tietynlainen vaihe käsitellä tätä jatkuvaa tiedon ja yhteisöllisyyden tulvaa. Nykymaailmassa tavataan uskomaton määrä ihmisiä päivittäin, asutaan jatkuvasti suuremmissa kaupungeissa, luokilla on enemmän ihmisiä, koetaan paineita olla osana sosiaalista mediaa jne. Uskoisin, että varsinkin herkät ihmiset kokevat tämän aika raskaana.

Jos ennen tunnettiin ehkä paremmin suppeampi määrä ihmisiä, niin tässä maailmanajassa täytyisi olla yhteydessä hirveään määrään ihmisiä, vaikka heitä ei tunnetakaan niin hyvin. Ehkä sosiaalinen media ja kasvavat asuinkeskittymät ovat heikko signaali siitä, että tulevaisuudessa tulemme olemaan aidosti yhteisöllisempiä. Eli nyt tavallaan harjoitellaan ja ajetaa sisään tätä yhteisöllisyyden raakiletta. Koska emme ole aikaisemmin tottuneet tälläiseen käyttäytymiseen ja toimintatapaan, niin se vaatii totuttelua.

Koska usein yhdellä kertaa ei pysty omaksumaan aivan kaikkea, niin voisiko syrjäytymistä selittää inhoreaktiona, vähän niinkuin hetkellisenä antiteesinä sosiaalisuuden teesille? Enkä tarkoita sitä, että kaikki syrjäytyneet eivät haluaisi yhteisöllisyyttä, vaan myös sitä, että ne ihmiset, jotka sulkevat toisia ihmisiä syystä tai toisesta ryhmien ulkopuolelle yrittävät vain epätoivoisesti pitää kiinni vanhoista käyttäytymismalleista, eivätkä ole sisäistäneet yhteisöllisyyden perimmäistä tarkoitusta.

Ehkä voimme siis odotella tilanteentasautumista ja antiteesiä toimien kuitenkin aktiivisesti sen puolesta. 

Noihin energia-asioihin en nyt kommentoi sen enempää, kun en asiasta tiedä, mutta yleisesti voisi sanoa, että kevät tuntuu olevan monelle vaikeaa aikaa. Kaikki ovat väsyneitä pitkän talven jälkeen ja koko se aika on odotettu, että kevät saapuisi ja olisi valoisaa. Kun kevät vihdoin tuleekin, mutta olo ei olekaan kirkastunut samassa suhteessa, kun valoa on tullut lisää, tunnetaan riittämättömyydentunnetta ja omaa voimattomuutta. Ehkä se on aina se kontrasti ulkoisen maailman ja oman sisäisen maailman välillä. Valo tavallaan paljastaa mitä me oikeasti tunnemme ja koemme, emmekä voi enää selittää sitä kylmyydellä ja pimeydellä.

Tämä tuntuu toistuvan joka vuosi omalla tavallaan. Viime keväänä useat tuttavat erosivat ja velvollisuudet kasautuivat. Monilla on se valheellinen käsitys, että toisilla menee aina jotenkin paremmin. Kun töissä ja opiskelupaikoilla puhutaan kesän suunnitelmista ja hehkutetaan kevään tuloa, ei monikaan tajua, että sen keskustelukumppanin olo voi olla aivain samanlainen. Ehkä odotamme, että kevät jotenkin automaattisesti tekisi asioista valoisampia ja olemme oppineet sen käyttäytymiskaavan, että keväästä ei saa valittaa.

Nyt täytyy kyllä sanoa että taidat olla oikeassa.. Kun alkaa oikein ajattelemaan niin itselläni oli tismalleen samat fiilikset viime keväänä pääsiäisen aikaan..ja sitä edellisenä. . Alkais nyt kunnolla tuo aurinko paistamaan jotta tämäkin risukasa saisi osansa.

Niin no, eihän se pelkkä kevät välttämättä ole syynä, mutta onhan se hyvä miettiä miten vuodenaikojen vaihtelut ja niihin ladatut odotukset vaikuttavat omaan oloon.

Itsellä tosiaan on lähes joka kevät sama tilanne, joten pitäisi varmaan miettiä miten voisi itse vaikuttaa siihen, että saisi katkaistua tämän kierteen. Jos tiedotaa, että tietty aika vuodesta on aina paha oman olon kannalta, niin eihän ole kovin järkevää olla etsimättä vastausta siihen. =)

Noihin energia-asioihin en nyt kommentoi sen enempää, kun en asiasta tiedä, mutta yleisesti voisi sanoa, että kevät tuntuu olevan monelle vaikeaa aikaa. Kaikki ovat väsyneitä pitkän talven jälkeen ja koko se aika on odotettu, että kevät saapuisi ja olisi valoisaa. Kun kevät vihdoin tuleekin, mutta olo ei olekaan kirkastunut samassa suhteessa, kun valoa on tullut lisää, tunnetaan riittämättömyydentunnetta ja omaa voimattomuutta. Ehkä se on aina se kontrasti ulkoisen maailman ja oman sisäisen maailman välillä. Valo tavallaan paljastaa mitä me oikeasti tunnemme ja koemme, emmekä voi enää selittää sitä kylmyydellä ja pimeydellä.

Tämä tuntuu toistuvan joka vuosi omalla tavallaan. Viime keväänä useat tuttavat erosivat ja velvollisuudet kasautuivat. Monilla on se valheellinen käsitys, että toisilla menee aina jotenkin paremmin. Kun töissä ja opiskelupaikoilla puhutaan kesän suunnitelmista ja hehkutetaan kevään tuloa, ei monikaan tajua, että sen keskustelukumppanin olo voi olla aivain samanlainen. Ehkä odotamme, että kevät jotenkin automaattisesti tekisi asioista valoisampia ja olemme oppineet sen käyttäytymiskaavan, että keväästä ei saa valittaa.

Eikös ihan ensimmäisenä kannata katsella miten planeetat ovat sijoittuneet kartalla, eli huoneet asc-dc alapuolella ovat enemmän sisäänpäinkääntyneitä huoneita ja sen yläpuolella ulospäinsuuntautuneita. Sitten MC-IC kai jakoi karttaa vielä tarkempiin osiin. Korjatkaa jos olen väärässä.

Toki ihminen voi olla sisäänpäinkääntynyt ja silti sosiaalinen ja yhteisöllinen ja taas toisinpäin. Itse koen olevani pohjimmiltani sisäinpäinkääntynyt, vaikka ulkoisesti olenkin sosiaalinen eli pidän itselläni paljon asioita ja minulla on tarkat rajat siitä mitä haluan jakaa muiden ihmisten kanssa. Muistaakseni kartallani planeetat tukivat tätä aika hyvin, mutta en tosiaan muista niin tarkkaan noita MC-IC asioita.

Toki voi olla, että muistan täysin väärin.

Oletko muuten kokeillut, että käyttäisit vain neutraaleja materiaaleja, kuten puuvillaa ja sitäkin värjäämättömänä tai valkoisena? Väriaineet voivat olla aika paha asia. Esimerkiksi mustat vaatteet voivat ärsyttää ihoa.

Käy kyllä sääliksi jos näin suoraan voin sanoa. Itse olen oikeastaan koko ikäni kärsinyt pahasta atooppisesta ihosta, joka vasta nyt on ryhtynyt parantumaan. Tietyissä paikoissa ihottumat ovat niin inhottavia. Esimerkiksi takamuksen ihottumat ovat kauheita jos joutuu istumaan pitkiä aikoja, eikä pahimpina aikoina voi edes käyttää sukkahousuja, kun ne jäävät ihottumiin "kiinni" ja repivät ihon rikki.

Oikeastaan mitä monikaan ei tajua on se, miten paljon varsinkin näkyvien alueiden ihottuma vaikuttaa itsetuntoon. Jos naama on punaisena ja rikki ihottumasta ei voi olla hirveän itsevarma olo, kun kaikki tuijottavat. Pahimpina aikoina en olisi halunnut lähteä ulos, sillä olo oli kuin spitaalisella.

En tietysti tiedä miten itse koet asian, mutta itselläni vaikutti todella paljon omaan oloon. Jatkuvasti ärtynyt olo, kun kutitti ja koski ja juuri nuo mainitsemani itsetuntoasiat.

Tsemppiä ihottuman kanssa. Toivottavasti löytyy joku sitä helpottava asia.