mulla on itselläni ollut toteutumatonta tarvetta tulla nähdyksi sellaisena kuin olen ja aiemmin olen kovastikin kipuillut sen kanssa, että nähdyksi tulemisen sijaan olen saanut toimia jonkinlaisena ihmisten mielikuvien vaateripustimena, johon jokainen asettaa roikkumaan mitä huvittaa, ja sitten kohtelevat minua sen perusteella mitä siinä heidän mielestään näyttää roikkuvan. myöhemmin olen kuitenkin ymmärtänyt että syy on osittain omani, minä itse olen tullut vahingossa häivyttäneeksi itseäni siinä hötäkässä kun elämäni ajan olen vain yrittänyt olla vähän normaalimpi ja erottumatta joukosta, ja silti syvä erilaisuuden ja toiseuden kokemus on kolissut vasten kasvoja vuorovaikutuksessa. kuin jatkuvaa kurottelua kohti muita. vaikka olen tullutkin siinä taitavaksi ja se on jopa tärkein työkaluni työssä jota teen, olen ymmärtänyt että nimenomaan se oma nähdyksi tulemisen kaipuu on tehnyt minusta sen ihmisen, joka yrittää nähdä muut kuten he pohjimmiltaan ovat. on selkeästi olemassa ihmisiä joiden kanssa vuorovaikutus on yksinkertaisempaa ja helppoa, kun ei tarvitse selittää itseään eikä ainakaan toimia vaateripustimena, joka siinä koukussa roikkuessaan samalla yrittää epätoivoisesti oikoa niitä ryppyjä ja silittää paidan kuvaa esiin ryppyjen keskeltä silitysraudalla, joka ei ole seinässä, kun ei se yllä pistorasiaan ja säntäilen etsimässä jatkojohtoa enkä hämmennykseltäni löydä kun kaiken muun lisäksi minulle se on selvä sininen vaikka toinen sanoo sen olevan päivänselvä punainen. on senlaisiakin ihmisiä joiden seurassa voi olla ihan hiljaa, ilman pelkoa siitä että tulee ymmärretyksi vääränlaisena. on tietysti aika paljon vaadittu jos odottaa kaikkien ymmärtävän millainen olen sen pohjalta mitä en tee tai sano, kun suurimmilta osin uudet ihmiset odottavat että kertoisin kuka olen

ehkä myötätuntokuilu on minun sanoin sitä kurottelua, ja joskus en vain mitenkään yllä mutta en kyllä löydä siitä pimeästä toisenkaan käsiä, hänellä on ne kai taskuissaan vai jalatko tässä pitäisi tavoittaa hänen kengistään, on ne kai mullakin jotku kengät mutta taisin riisua ne jonnekin kun en odottanut että joku niitä olisi halunnut sovittaa. ja kah, olenkin jo tallonut hänen varpailleen ja hän on vihainen, enkä tiedä voinko enää sanoa tai tehdä mitään, että ymmärtäisimme toisiamme ja mulla on se silitysrauta ja toisiinsa sopimattomat jatkojohdot ja kaikki mahdolliset K-raudan värikartat sylissä enkä löydä enää edes niitä omia kenkiäni ja sitten olen vain hiljaa ja mietin että katsotaanpa huomenna uudestaan kun nyt olen jo niin väsynyt

https://www.hs.fi/tiede/art-2000010214440.html

metsäkansaa. ensin suu, sitten koura, seuraavaksi ruusukuvioinen kahvikuppi, ja viimeisenä muovinen hillopurnukka, jossa kahva josta kantaa. sen jälkeen ei enää kiinnosta
ja ne itkut kun kaatumisen seurauksena kaikki meni maahan, ei se mitään, otetaan äidin sankosta uudet

transiitti oon niin onnellinen metsässä etten tiedä miten päin olla, minne mennä, en malta pysähtyä. ei hidasta sadepäivä

kohtasin matkalla taas yhden valokuvaajan, tätä kiehtoi mun kasvot, kun ei osannut yhdistää niitä mihinkään, voisit olla mistä tahansa hän sanoi, yritin unohtaa kameran ja jatkoin röyhyjen keräämistä siniseen siivoussankkoon, jonka olin lainannut kansanopiston asuntolan pesuhuoneesta, oli liian kuuma jopa sille kuvaajalle ja pelkäsin että kohta se pyörtyy siihen samalla kun itse seisoin Paatsjoessa kesämekon helmat kastuneina ja havahduin ajattelemaan miltähän minä näytän ja että voi elämä, kohta tätä minun touhua ihmetellään Italiassa asti

ehkä se nataalin seiskan taas asialla. mistä tahansa metsästä kun lähtee jumalan selän taakse, jossa sotilaat ajelee mönkijöillä ja vilkuttaa iloisesti lapsille ja äideille tienvarressa ja kuvittelee seisovansa vedenrajassa hiljaisella rannalla niin sitä onkin melkein jo punaisella matolla, what a style

jotain samaa asennetta, luonnon olosuhteiden uhmaamista intohimon vuoksi. tältä kuvaajalta unohdin kysyä syntymäajan mutta jäin miettimään kun hän pyysi että muistuttaisin itsestäni viestillä, hän kun tapaa niin paljon ihmisiä että unohtaa, ja lisäsi ettei tiedä onko minulla samanlaista.
ei, ei ole. kun tapaa vähemmän ihmisiä, yhdelle kohtaamiselle syntyy suurempi merkitys.  muistaa

sillä sieluttomuudella tarkoitin että siitä puuttuu ihmisyys, lauseet ovat vailla intonaatiota. tekoäly ei vedä välillä henkeä, eikä painota sanoja luonnollisesti. lauseet eivät soi oikein, kuin pieni ekaluokkalainen joka lukee lauseita sana kerrallaan, aina yhteen sanaan täydellisesti keskittyen, osaamatta hahmottaa lausekokonaisuutta sen takana. eivätkä edes ne yksittäiset sanat ole luonnollisen kuuloisia kun tekoäly ne lausuu.

kukaan tuskin ostaisi äänikirjaa joka olisi samalla tyylillä luettu, kuitenkin tässä tekoälyn luvatussa ajassa oppimismateriaalin voi tuottaa noin. Jos sitä kuuntelee ihminen, joka on auditiivinen oppija, mutta ei siedä kuunnella tekoälyn puhetta, hän joutuu lukemaan materiaalin, joka ei ole hänen henkilökohtaisen oppimistyylin kannalta tehokkain tapa omaksua tietoa.

metsään mennään tällä tavalla, ja se laadukkaasti toteutettu ja suunniteltu oppimiskokonaisuus ei palvelekaan enää kuin osaa oppijoista. säästetään lukijan palkan verran, ja maksetaan oppimistuloksista. tekoäly ei toimi siis tässäkään

minun piti uusia lääkeluvat samalla kun tein jo täyttä listaa aamu- ja yövuoroineen. Tenttimateriaali oli niin laaja, ettei mulla oikein ollut aikaa lukea sitä läpi, onneksi iso osa oli myös kuunneltavissa samalla kun teki muuta. aluksi luin kaiken ja kirjoitin muistiinpanoja, mutta loppua kohden vain kuuntelin ja pidin huolen ettei mieli harhaile muualle. Huomasin toki että nauhoitteen lukeminen oli luonnotonta, sen sijaan kanssaihmisistä useammalla ahdisti se monotoninen ääni niin kovasti, etteivät pystyneet kuuntelemaan ääntä ollenkaan, nauhoite oli siis tehty tekoälyllä.
hassu juttu miten minä pystyin kuuntelemaan sitä vaivatta, ja oli ilmeisen tehokasta kun sain tenteistä täydet pisteet. Mua kiehtoo miten ihminen oppii ja syventää ymmärrystään, se tiedonkäsittelyn prosessi ja muistin säilytystila. ja millaisessa muodossa sen tiedon pitäisi tulla, että sen pystyy ottamaan vastaan
mun 3. huoneessa on
ehkä sitä ei haittaa niin paljon, vaikka informaatio on sielutonta 

..Mutta pitkien talviöiden mittaajina toimivat taivaan tähdet, jotka vanhallelapille olivat paljon parempia ajantietoja kuin konsanaan pappien ja vallesmannien tikuttavat vehkeet.

Tähdet ja merkit taivahast’,
neuvovat meitä hartahast’

vanha lapinukko tiesi sanassakin muisteltavan, ja hän kyllä osasi paremmin selvitellä taivaan lukemattomien tähtien juoksua kuin kirjan monilukuisia koukeroita. Varsinkin vanhat ylilappalaiset olivat niin viisaita, että tiesivät kaikkien isojen tähtien nimenkin. Olisivatpa he heti ruvenneet kaipaamaan, jos yksikään tähti olisi joukosta kadonnut. Ja vanhat tunturimiehet ovat vieläkin oppaita taivaannastojen kanssa.
Pohjantähti, buahi-nasti, on koko taivaan vahvuuden napana, joka ei koskaan liiku minnekään. Se pisyy niin kuin se on on, ja aurinko, kuu sekä tähdet juoksevat sen ympäritse samoin kuin merennavan ympäritse kaukana pohjoisessa paljon vettä alituisesti kiertää ja juoksee.
Pohjantähdessä taivaannavalla riippuu komea seitsennastainen taugak pyörittäen pyrstöään ympäriinsä sitä myöten kuin päiväkin vaeltaa. Taivaannavoilla, lähellä pohjantähteä, majailee myöskin sarva, taivaan iso sarvipäinen hirvi. Mutta niin kuin maallisella hirvellä usein on ajajansa, niin taivaallisellakin suursarvalla. Sarvan rukattaessa ympäri taivaan avaruutta viuhtoo sen kintereillä kaksi sivakkamiestä, tsuiga-täddik, kummallakin vielä koira nuorassa mukanaan: pikku tähti kumpaisenkin ison tähden vierellä, toisella aivan lähellään, toisella hiukan etäämpänä. Eikä sarva näytä pääsevän pakoonkaan, sillä yksinäinen vanha akka, boares-galgu, on asettunut sen eteen peloittaakseen saaliin ajajien käsiin. Vanhalappi poropaimenessa ollessaan aina jännityksellä seurasi öistä sarvanajoa, ja kun sarva oli rukattanut tutun tunturihuipun liepeille, oli aina aamunkoitto alkamassa. Sarvan lähilaitumilla, keskellä avaruutta, majailee myös kaksitähtinen reiggik, kuitenkin yön kuluessa kääntyen länttä kohden ja asettuen aamukoitolla puoltapäivää vasten kohdakkain kuin kellonsoittajat. Samoilla korkeilla navoilla viettää iltayötään nieida-kärreg, neitojen kokous. Kuusin, seitsemin pieniä kauniita ja lempeitä yön tyttäriä istuu pikku parttiossa katsellen alhaalla ikävissään vaeltavaa tunturien öistä raitiotytärtä ja valvoen hänen kanssaan pitkää ja kylmää pimeyttä samalla hiljalleen hipuen ja painuen päivän noustessa länteen maan äärelle. Yön tietämöisissä vanha paimen näkee idän äärellä nousevan myös kolme onkimiestä, oagguk, jotka kantavat kädessään kiedda-vaddaa, käsisiimaa, pikku tähtiä kun on tähtikolmikon alla rivissä kuin ongensiimana. Mutta onkijain yläpuolella on jakta, useita tähtiä niin kuin mastona tahi vaa’an vartena kohoten pystyyn. Oagguk ja jakta ovatkin taivaallisia punnitsemislaitteita, jotka arvioivat taivaan menoa ja avaruutta. Joka yö pororaitio saa nähdä jaktan seisovan vakaana pystyssä, mutta oaggukin kallistuvan ja painuvan toiselle puolelleen sitä enemmän, mitä pitemmälle yö kuluu. Yön pimetessä ilma tulee yhä raskaammaksi painaen oaggukin vinoon.
Mutta aamunkoiton sanansaattajana kulkee ennen joulua kirkas ja kaunis guovsa-nasti, kointähti, joka niin kuin päiväkin nousee Siioninvuoren kautta. Mutta joulun jälkeen kointähti rupeaa jutaamaan päivän perässä kulkien yönilmoittajana ja heittäen aina viimeiset katseensa Lapin tuntureihin ja Siioninvuoreen. Suuren maailmansodan edellä nähtiin Lapin tunturimaailmassa yhtaikaa kaksikin kointähteä, vaikka toinen viimein katosi kokonaan. Muut tähdet eivät kyllä tykkänään katoa, vaikka ne lykkäävät itsestään pikku palasia niin kuin tulikipunoita vinkuen ilmaan. Nasti luhtso, poropaimen sanoo katselleessaan taivaan tuliviirun heittoa.

Taivaan avaruuksien vaeltaja on kummallinen kuukin, maano, joka vuoroin kasvaa ja vuoroin kuluu ja taas joskus menee vialle niin kuin päiväkin. Se on merkillinen taivaan valkeus, kun se loistaa vain pimeässä niin kuin jumalattoman ihmisen pahat työt, mutta päivällä ei jaksa valaista vähääkään. Mutta vielä merkillisempää on, että tällä pimeän yön kulkijalla on väkevä vaikutus ihmisiin ja eläimiin ja kaikkiin kuin maan päällä on. Kasvavan kuun aikana lappalainen hakkaa tarvispuunsa ja kiskoo koivun parkkinsa, koska ne silloin tulevat parempia, ja kasvavalla kuulla hän teurastaa poronsakin saadakseen makeampaa lihaa. Onpa uudenkuun aikana purtu porokin luja ja kelopäinen, kun taas kuluvalla kuulla purtu jää mätäsarveksi ja naamasarveksi, jopa kasvavalla kuulla maailmaan lähtenyt tunturilainenkin on paljon lujempaa tekoa kuin vanhallakuulla saatu sikiö. Mutta kuppaaminen pitää toimittaa vanhallakuulla. Silloin ei paha veri enää lisäänny, ja uudellakuulla veri juoksisi liian kovasti.
Öitä myöten kuu kiertää ympäri Lapin tunturimaata yhä ja yhä kadoten ja taas uudistuen. Kolmetoistakymmentä kertaa se vuoden mittaan loistaa täysin muodoin, ja kolmetoista kuuta päivän jälkeen mahtuu lappalaisenkin ajastaikaan, vaikka kuun nimiä hänelläkin on vain kaksitoista.

Samuli Paulaharju, Taka-Lappia, Toinen painos 1965

  han hämärtää rajan itsen ja muiden välillä ja valemuisto voi olla jotain, jonka olet kuullut toisen kertomana ja ehkä eläytynyt siihen? Tai joku vaikuttava elokuvan kohtaus, tai uni joka on mennyt tunteisiin.

Vanhoilla ihmisillä olen nähnyt myös sellaisia muistisairauden ilmenemismuotoja, että ihminen imee itseensä kaiken ympäriltään ja eläytyy siihen niin, että seuraavassa hetkessä vakuuttaa noiden havaittujen asioiden tapahtuneen itselleen. Aivoista on kai jo rappeutunut sellainen osa, joka tarvitaan siihen että ymmärtää muiden kokemusten olevan muiden kokemuksia.

Kuten vanhemman polven sotakertomukset siitä kuinka on oltu rintamalla, vaikka kertoja olisi ollut vielä lapsi sotavuosina.

Mulla tuli mieleen myös universaalit sadut, joita eri kansojen ihmiset ovat kertoneet ominaan, sovellettuina omaan kulttuuriin ja ympäristöön. Jo ennen kirjoitettua historiaa kertomukset ovat siirtyneet suullisena perintönä eteenpäin, ja jokainen kertoja on antanut sille jotain omastaan. Silti niissä tarinoissa on jotain yhteistä, kun riisutaan tasoja pois, alla on jonkinlainen yleisinhimillinen runko, joka vetoaa ihmiseen kulttuurisesta ympäristöstä huolimatta. Jotain samaistuttavaa, yhteistä, kollektiivista. Yksilön merkitys hälvenee ja kollektiivinen yhteinen, symbolinen merkitys jää jäljelle.

Jos on hyvä tarina, ei ole merkitystä sillä kenelle se tarkalleen ottaen on tapahtunut

kevätajan valot palavat
kevään aika,
valon aika
kevättulet,
valot palavat

mieltä lämmittää
sydäntä lämmittää
syttyy lämmin mieliajatus
sydämen ajatus
lämmin ajatus
kevään valot
kevään tulet
sydämen lämpimät
kevättulet

näetkö nyt
huomaatko nyt
elämän valot
elämän tunnot
auringon joiku
elämän joiku
keväät kuin tuli
syttyy ja palaa

kevät, kevät
luonnon, sydämen
elävä tuli

8 ?
tr 8

Nils-Aslak Valkeapää
23.3.1943 Enontekiön Palojoensuu

minäkin siivoan ja värjään lankaa, eilen pesin lattiat mäntysuovalla ja matot pakkaslumella, uudelle vuodelle tilaa.
sanotaan että siivoaminen tekee hyvää psyykelle, nykyaikainen ihminen ajattelee näin, mutta ei se suinkaan ole uutta tietoa, perustelut vain haetaan toisaalta. aiemmin kun ei vielä tiedetty hygieniasta, ajateltiin että pahat asiat jäävät likaisiin paikkoihin viihtymään, vanhan taikauskon kaikuja.

punainen sieni oli viime syksynä harvalukuinen, mutta liemestä tuli silti hyvän punainen. tarkoitus oli, ettei tulekaan liian tummaksi, lankahan tulee pohjaväriksi. kun sieniä oli niin vähän, värjääminen tuntuu erityisen tärkeältä. yhdistän tämän valkoisen ja aiemmin siniseksi värjäämääni kanssa ja teen lapaset. kai se on jonkunlainen riitti tämä värjäyskin, lietensä äärellä. vanhemmat värjääjät sanoo että henkimaailman hommia, mun oivaltaa kemian kautta.

olen hetken seurannut taivasta iltaisin, kun täällä tähtitaivas on yllä suurimman ajan vuorokaudesta. innostuin kun olin kirkkaana pakkasyönä aivan pohjoisessa, tähtitaivas kaartui ylle joka suunnalta. On niin rauhoittavaa löytää tähdet paikoilleen. olen luultavasti kiinnittänyt oman turvallisuudentunteeni metsään, koska luonto kaikkinensa tuntuu niin turvallisen pysyvältä, kaikki sen syklit ja kierrot, vuodenaikojen vaihtelu. kuitenkin luontokato etenee, vanhat merkit eivät enää pidä, ja minä tunnen turvattomuutta jokaisen siitä kertovan uutisen edessä.
voisi olla viisaampaa kiinnittää se tähtiin, niin että vasta sitten on syytä antautua murheelle, kun taivas tippuu niskaan.

katsoin kuun kulkua ohi venuksen, ohi saturnuksen, tässä lähellä on korkea paikka jonne pääsee ajamaan autolla talvellakin, vähäisenkin valosaasteen ulottumattomissa. kova pakkanen nipistää nenää mutta antaa kirkkaan tähtitaivaan.

  , pian se saavuttaa suurimman itäisen elongaationsa, jos se on omalla kartalla iltatähtenä, niin onko tämä silloin tuttua energiaa samalla tavalla kuin venuksen paluussa?

mun viimeinen vapapäivä pitkään aikaan, viimeinen päivä kotiäitinä. tervetuloa uusi vuosi

https://www.youtube.com/watch?v=475z3AHO538&pp=ygUMSW50byBteSBhcm1z

Nick Cave and The Bad Seeds - Into my arms

meillä on myös yksi tuollainen talolyhty, punainen pieni tanskalainen tupa (täälläpäin ikkunat on kyllä tuvissa pienemmät)
pienimmys tuota tupaa ihastelee ja niin kovasti haluaisi avata sen pikkuisen oven, mutta se on lukossa! avainta on nyt siihen sitten etsitty, jo aamusta viestitelty puhelimella, keneltä siihen mahtaisi avain löytyä

en ole koskaan ollut lopulta kovin yllättynyt löytäessäni pysähtyneen persoonaplaneetan jonkun kartalta, kuten ei tieto Trumpin pysähtyneestä jupiteristakaan varsinaisesti yllätä

jos näin voi sanoa, että pysähtyneet planeetat pukevat kantajaansa ja kun se pysähtynyt planeetta pääsee vauhtiin, muut pysähtyvät pitämään hengitystään. Trumpin tapauksessa ilmiö on jättiläisen mittakaavassa, kun kyseessä on
siellä se nyt laittaa lakipykäliä uuteen uskoon

taivaan transiitti on pysähtynyt mun onnenpisteen päälle huoneeseen 5. löysin sen kun aloin etsiä mitä kartalla voisi olla meneillään, sainhan niin hyviä uutisia samalle päivää useasta eri suunnasta. luin jostain että onnenpisteen kanssa saturnuksen hyvät puolet vahvistuvat. hyvät asiat
liittyvät kaikki siihen että olen tehnyt aiemmin asioita liian vähin resurssein yksin, ja nyt se on huomioitu. n huone

no voihan se johonkin muuhunkin sopia, mutta tämä oli niin osoitteleva.
mun päänsisäisissä mielikuvissa arkkityypeistä on vaativa, eikä pyydä tai odota apua muilta. juuri se tyyppi jonka kehu on se, ettei ole mitään kritisoitavaa - hiljaisuus. kirjoittaa 1
elämässäni on aika ajoin tällaisen energian ihmisiä joten se on tuttua, mutta ei mun mielestä kovinkaan tervettä. ja silti löydän itseni toteuttamasta sitä.

onnenpiste ja SD eli kohta etenemään liikahtava kvintiloi syntymäkartan yhtymää, niin voihan tämä olla sellainen ikäkausi-transiitti myös, saturnuksen kierron eri vaiheet, vaan on tuo onnenpiste kuitenkin niin kiehtova, henkilökohtainen. usein transiittien myötä havahdun huomaamaan näitä oman kartan aspekteja, jahas mulla on siis Q onnenpisteeltä yhtymälle. tarvitaan vain yksi pieni pysähtynyt siihen että huomaisin

olisi mielenkiintoista kuulla miten muilla tr pysähtynyt saturnus näkyy vai näkyykö lain

https://youtu.be/zmynvb0x1oE?si=kMyvp46ADROzO2n5

tämä soi yhtenä yönä radiossa kun olin töissä, ja minun piti tietysti heti selvittää kuka laulaa tähtikartoista

nyt kulkee sienimetsässä, jossa ei juurikaan ole sieniä.
olen odotellut ystävääni tuoksuvalmuskaa, kansainvälisesti matsutakea, mutta hän ei taida tulla tänä vuonna. kävi niin hassusti, että kun muut vouhottivat matsutakesta ympärillä, multa meni se asia ohi monta kertaa, ennen kuin havahduin, että näinkö sitä kasvaakin tässä vieressäni, kun istuin vakkaripaikassa metsän helmassa, missä hiekkatörmä laskee vedenrajaan.

olin tietämättäni istuskellut jo useamman vuoden matsutakeapajan, eli rihmaston päällä. voi hyvin sanoa etten löytänyt niitä, ne löysivät minut. hän on kyllä erittäin ystävällisen näköinen sieniolento, kun näin miettii eri lajien olemusta.

orakkaissa on jotain kammottavaa, kun ne kasvavat varpujen läpi, kuin maan sisältä pursuaisi omituista ainetta, joka vyöryy vangiten kaiken sisäänsä. pienet karvarouskut taas heinätupoissaan piilotellessaan hahtuvaisen suloisia, kuin pulleita vauvoja. männynherkkutatit ovat taatusti sienisukunsa mummoja. värjäysseitikit piilottelevat lakkiensa alla värejään, visusti auringolta ja muilta uteliailta suojassa. ovat juuri sen näköisiä, että niillä on salaisuus, eivätkä mielellään paljasta sitä kulkijoille.

syksyisin minusta on hauskaa katsella, kun ihmiset lähettävät kuvia löytämistään sienistä sieniseuran sivustolle. täällä kotimetsissä on ruska, mutta sienet loistaa poissaolollaan, on ollut liian kuivaa, liian vähän sadepilviä