Tuntuu että kokoajan mennään vain huonompaan suuntaan; rikollisuus, sodat, saasteet ja väkivalta lisääntyvät lisääntymistään.

Suomessakin kokoajan lisääntyvät mielenterveydenongelmat ja väkivalta täyttävät lehdet ja uutiset.

Optimistisuus, joka on ollut suurin voimavarani ja kiinteä osa persoonallisuuttani uhkaa nakertua pois.
Ennen jaksoin aina uskoa parempaan maailmaan, mutta lähellä on että olen menettämässä toivoni.

Olen todella herkkä, sympaattinen, ja itken herkästi kun kuulen maailman pahuuksista, näin on aina ollut, mutta ennen jaksoin uskoa. Nyt on tuon uskon tilalla kylmä realismi ja valtava pelko. Tuntuu että kaikki luottamus ihmisiin on mennyt, en luota enää ollenkaan vieraisiin ihmisiin. Pelkään lapseni puolesta, millaiseen maailmaan olen hänet tuonut.

Tiedän että pelon vastakohta on rakkaus, mutta on hyvin vaikea ammentaa sitä kaiken keskellä.

Mistä te saatte voimaa? Miten jaksatte uskoa? Onko tällä kaikella todella syvempi merkitys?

Nuo Dyerin kirjat ovat kyllä hienoja, kaikkia en ole lukenut mutta useampia. Omistan muutaman, ja kirjastosta olen myös lainaillut.
Vakkariksi on muodostunut tuo löydä henkinen minäsi, joka on usein pelastanut kovista syyllisyyden tuskista.

Luen usein iltaisin noita kirjoja kun ovat kohtuu kevyttä lukemista ja hienoja juuri siitä että näitä pystyy mielestäni suositella ihmisille jotka eivät ole ennen lukeneet juuri henkistä kirjallisuutta, ovat kohtuu "maanläheisiä" kuitenkin.

Onkos muita keinoja tuohon maadoitukseen? Eilen illalla itseäni reikittäessä otsa- ja kruunuchakran kohdalla tuntui kuin pääni olisi laajentunut ja kuin olisin kokonaan asunut pääni sisällä ja vartaloni olisi vain maannut "halvaantuneena". Muutenkin on ollut vähän leijaileva fiilis.

On kyllä viimeisen parin kuukauden sisällä tapahtunutkin paljon; aloitin joogan ja meditoinnin, olen reikittänyt itseäni yli puolet enemmän kuin ennen ym. ja sitten tuo viritys.

Olisko liikaa liian nopeasti. Mieli ei pysy mukana. Josko siksi nämä ahdistus - pelot..

Jep. Tarkoitukseni ei ollutkaan millään tavalla liittää Jonette Crowleytä epäilyksen alle, vaikka tekstini saattoi liittää ne toisiinsa tarkoituksettomasti.Itse tilaisuuden koin itsekkin miellyttävästi, säikähdin vain voimakasta reagointiani, ja näitä "näkemisiä".

Vaikka olen vahvasti aina uskonutkin että ihmisillä on kyky nähdä syvemmälle, niin säikähdin kovin kun se tuli yhtäkkisesti kohdalleni.

Pitänee hieman sulatella tätä ja työstää noita pelkojani.

Sen verran vielä lisäystä, että mietin tuota pelkoani ja osittain sen syy on varmaan siinä, että luin yhdessä vaiheessa usein raamattua, ja etenkin ilmestyskirjaa.

Eikös Jeesus sanonut jokseenkin näin että: monet esiintyvät minun nimissäni ja tekevät suuria ihmetekoja, mutta ovat susia lampaiden vaatteissa, ja että monet joutuvat harhaan.

Nuo sanat kummittelevat usein mielessäni ja vaikka olenkin kaikkiruokainen uskontojen ja eri suuntausten suhteen, niin olen usein miettinyt että mitä jos tietämättään joutuukin harhaan?

Nykyään on niin paljon tarjontaa henkisellä puolella, että mukana on varmasti paljon sellaistakin mikä ei ole optimaalisinta henkiselle kehitykselle.

Miten erottaa jyvät akanoista? Intuition , järjen ja sydämmen avulla juu.Mutta silti nuo ilmestyskirjan sanat kummittelee..taidan miettiä kaikkea liikaa 

Niin että siitä se pelko juontuu varmaan minun kohdallani.

Onko täällä ihmisiä jotka kävivät nyt viikonloppuna/ ovat aiemmin käyneet Jonette Crowleyn luennolla/saaneet häneltä energia virityksen?

Miten koitte virityksen? Tunsitteko mitään?

Itse koin tuon jotenkin todella voimakkaasti ja näinkin "ihmeellisiä",
ihan pelottamaan alkoi kun en ole ennen suoranaisesti nähnyt mitään.

Nyt on ollut koko päivän jotenkin tosi ahdistunut olo tästä, lähtiköhän energiat liikkeelle, tai sitten vain pelottaa tuo kokemus.

En viitsinyt edes ystävälleni joka oli mukana sanoa mitään, ettei pidä minua hulluna

Nettiä selatessani löysin sivut jossa kerrottiin että juuri tuon Jonette Crowleyn virityksen aikana jotkut ihmiset ovat nähneet värejä/hahmoja.

Onko tällainen tavallistakin?

Jostain syystä mulla hieman pelottaa tällainen, vaikka olenkin kokenut olevani avoin henkisille kokemuksille ja suuntauksille, pienellä varauksella tosin

Kommentoikaahan tällaisia kokemuksia, onko teillä vastaavia?

Ja onko syytä pelätä ja mistä pelko kumpuaa?

olen oppinut että jos tekee virheen eikä ota siitä opikseen niin joutuu toistamaan virheen niin usein että oppii.

Olen siis oppinut oppimaan Ettei tarvitsisi aina kantapään kautta, vaikka se onkin usein se "paras" opetus

Edelleenkin ihmettelen tätä, että onko tuossa vuosihoroskoopissani virhe?

Jos tämä kuvio kerran menee uranuksen kierron mukaan, niin eikö se olisi 21vuotta neliö, 42vuotta oppositio, 63vuotta neliö ja 84 vuotta yhtymä?

Kertokaahan viisaammat

Miten sitten on mahdollista että neliö on 23 vuoden iässä, vai onko asteet vielä niin lähellä että tulkitaan neliöksi vai miten?

10.2.2008 Uranus avautuva neliö Uranus
 Alkaa: 10.12.2007 Päättyy: 12.3.2008
21 vuoden ja 63 vuoden ikäisenä Uranus neliöi itseään syntymäkartallasi


Näin lukee vuosihoroskoopissani. Tarkoittaako tämä että tämä kuvio tapahtuisi ihmiselle aina 21 ja 63 vuoden ikäisenä?

Kun "tietääkseni" täytin tuon 21 jo pari vuotta sitten

Joten miten se nyt sitten on päällä? Olenko ymmärtänyt jotain väärin?

Vai olenko nuorempi kuin luulin

Rehellisyys maan perii sanotaan.

Olen itse aina ollut todella rehellinen ihminen, ja miettinyt että totuus on aina totuus, vaikka se sattuisi.

nyttemmin olen kuitenkin alkanut miettiä asiaa uudestaan.

Onko rehellisyys aina paras tie, vaikka siitä olisi osapuolille enemmän haittaa kuin hyötyä?

Onko parempi suojella muita totuudelta jos tietää sen satuttavan, vai antaako silloin muiden elää valheessa?

Missä raja kulkee, ja voiko elämä koskaan olla täysin rehellistä?

Jos kokee epärehellisyyden ahdistavana, mutta tietää että totuus olisi haitallista, onko helpompi vain siirtää taakka toisten harteille ja päästä omasta taakastaan?

Miten te määrittelette rehellisyyden? Onko rehellisyys aina ainoa oikea tie? vaiko milloin sitä saa vääristää?

Kiitos vastauksistanne. Kovasti kiinnostaa tuo hoidossa käynti.

Osaatteko suositella Tampereelta tai lähistöltä terapeuttia?

Miksi on niin vaikeaa antaa itselleen anteeksi?

Muille anteeksiantaminen on niin helppoa, mutta itselleen anteeksiantaminen ylitsepääsemätöntä.

Miksi virheistään ei voi päästää irti?

Vaikka ottaisi virheet kasvattavana, vaikka olisi oppinut virheistään.

Vaikka etsisi virheitten hyvät puolet, sen että silmät aukenivat uudella tavalla.

Silti miettii olisivatko silmät voineet avautua helpommin?

Hermoja raastava, kumaraan painava syyllisyys.Se lamauttaa nykyhetken, vaikka asiat olisivat kaukana menneisyydessä. Eivätkä oikeastaan edes hirveän vakaviakaan asioita.

Onko se liiallista täydellisyyteen pyrkimistä? Mitä se on?

Liiallista ankaruutta itselleen?

Mikä on tuon syyllisyyden tarkoitus? -Oppiminen?

Noh, oppi on perillä, vai onko?

Syyllisyys ainakin jäljellä...


Miten päästätte irti? Miten häivyttää syyllisyys? Kuinka antaa itselleen anteeksi?

Te jotka olette käyneet regressioterapiassa tai mahdollisesti olette terapeutteja, kertokaahan kokemuksia kyseisestä hoitomuodosta.

Kiinnostaa hirmuisesti; niin hoidossa käyminen, kuin mahdollisesti jopa terapeutiksi kouluttautuminen

Yleensä iltaisin makaan sängyssä, jolloin reikitän itseni. Lisäksi mietiskelen ja rukoilen. Annan anteeksi kaikille ja kaikelle huonolle mikä minua on kohdannut. Ihmisille , asioille, ennenkaikkea itselleni.

Toteutan tuota anteeksianto harjoitusta niin kauan kuin todella tunnen päässeeni yli, antaneeni todella anteeksi. Muille anteeksiantaminen ei tuota minulle vaikeuksia, mutta etenkin tuo itselleen anteeksiantaminen tuntuu usein hurjan vaikealta. Monena iltana on kunnon itku päässyt ulos.

Samoin annan anteeksi egolleni, että se on niin monet kerrat vienyt minut "harhaan".

"Juttelen" egoni kanssa ja kerron että annan sille anteeksi, ja rakastan myös sitä mutta sen on nyt aika poistua, en tarvitse sitä enää.

Kuulostaa ehkä tyhmältä näin tiivistetysti kirjoitettuna. Mutta lähinnä teen siis tällaisia yksinkertaisia anteeksianto- rakkaus- irtipäästämisharjoituksia mielen/ hengen tasolla.

Juu, paljonhan noita hakijoita on, mutta tilastoja ei kannata liiaksi tuijottaa. Mukana on varmasti paljon kovatasoisia hakijoita, mutta paljon mahtuu myös mukaan niitä jotka vain kokeilevat, tai hakevat puolitosissaan. Yleensä jo kokeisiin osallistuneita on paljon vähemmän kuin itse hakijoita, mikä kertoo jo paljon.

Tuolla Tampereen yliopiston sivuillahan on nuo tilastot, olet varmaan jo katsonutkin? Kannattee katsoa enemmän sitä saraketta, että paljonko kokeeseen osallistuneita on.

Historiaanhan on mielestäni se yksi pääsykoekirja, niin kun kunnolla lukee sen ajatuksen kanssa, sisäistäen ja kokonaisuuden hahmottaen niin on varmasti hyvät mahdollisuudet.

Itse haen muuten psykologiaan.

Onnea ja lukuintoa sinulle