Kyllä on tätä tapahtunut muutaman kerran. Unihalvauksen aikana pääsee "irti" helpoimmin, kunhan tajuaa tehdä exit-(eli varsinaisen irrouttautumis-)tekniikan.

No nyt on paljon viestejä tullut tähänkin aiheeseeni joten vastaan ensihätään tuohon yhteen toteamukseen että yksinäisyydessä ei oikeasti ole mitään mukavaa. No, jos näin on, miksi ihmiset jättävät toisia yksin? Ihmiset ovat siis pahoja? En kyllä ihmettele.

Tottakai maailma on pullollaan ihmisiä joilla on samoja kiinnostuksenkohteita ja muuta, mutta valitettavasti erittäin suuri osa heistä asuu ulkomailla. Virtuaalikaveruus ei paljoa lohduta jos haluaisi tietää miltä tuntuu olla oikeasti ihmisen kanssa tai miltä tuntuu esim. pelata jotain lautapeliä ystävän kanssa. Eipä ole tuotakaan luksusta tullut koettua, paitsi ala-asteella kun siellä suorastaan pakotettiin aina ryhmään.

Ellei sitten kyseessä ole joku miljonääri jolla on varaa matkustella toiselta puolelta maapalloa joka viikko Suomeen minua tapaamaan :

Mikä hemmetin rooli minullakin pitäisi olla?

Jos voisin, olisin varmaan lohikäärmeenkesyttäjä tai sitten vaikka Ajan ja Paikan Jumala.. Tai sitten Roolinjakaja!

 

You have scored: 10 out of 15

Pretty Good. You still need to spend more time at the local bookstore.
Click here to see the answers.

 

Minä olen miettinyt täysin samaa. Mitä nämä ihmiset tekisivät jos ei olisi töitä/opiskelua? Makaisivat yksin kotona ja kuolisivat tylsyyteen? Kun ei ole enää mitään järkeviä kohtaamispaikkojakaan, kun vain ostoskeskuksia rakentelevat rahan toivossa. Ihmiset ovat vieraita toisilleen, sen takia heidän tulee saada paljon materiaa että olisi edes joku päämäärä elämässä, luulisin.   

En oikeastaan usko indigolapsijuttuihin.

Joka tapauksessa, tunnen itseni joskus ikäänkuin tuhansia vuosia vanhaksi viisaaksi vanhukseksi verrattuna muihin ihmisiin: elävät vain itselleen, tuhoavat ympäristönsä ja lopulta itsensä. Voisikohan kyseessä olla tuleva maailmanloppu; ihmiset käyvät yhä vain itsekkäämmäksi ja tämä koituu niiden kohtaloksi.

Ehkä kuitenkin jäljellä on vielä yksilöitä jotka voisivat tehdä kaikelle jotakin.

Uskon että kohtalolla on jotain aivan erityistä minua varten. Minulla ei ole koskaan ollut hyviä kavereita saati sitten ystäviä! Todella pieneen vähemmistöön kuulun siis.

Joskus esikoulussa ja ala-asteella oli pari hyvän päivän kaveria.. Mutta nyt olen ainakin kahdeksan pitkää vuotta elänyt sillä tavalla, että olen kotona ja vietän aikaa pääasiassa juuri kotonani (niin, ja joskus kävin koulua). Viime kerran kun kävin juhlassa, se oli ala-asteella erään luokkalaisen syntymäpäivillä. En voi pyytää ketään edes kahvilaan. En tapaa ketään, en soita kellekään. Eikä kadultakaan voi ketään repiä mukaansa, kutsuisivat vielä virkavallan.

Kelle voisin? Juuri täytin 18, syntymäpäivääni vietin täysin yksin. Luulisi että yleensä pojat jäävät yksin, mutta olen tyttö jota ei kiinnosta nykymaailman mädät toiminnat kuten huumeet tai yhteiskunnan aivopesumedian mukana lilluminen. Voi olla että olen jonkinlainen tienraivaaja.

Tokihan sitä tulee mietittyä kaikkea mahdollista kun on tällainen eriskummallinen elämä lahjaksi annettu, mutta olisi joskus mukava jos pääsisi tuolla fyysiselläkin keholla matkailemaan. Onnistuisi edes astraalimatkailu, olisin siitä hyvin kiitollinen.

Koen kyllä outona sen, että nykyisin kaupungit pursuavat ihmisiä. Silti kaikki ovat siellä toisilleen tuntemattomia. Kukaan ei uskalla sanoa tuntemattomalle sanaakaan saati jutella edes säästä. Joskus asia oli toisin.

Mistä voisi johtua tällainen. Ehkä kaikki tämä ns. hiljainen kärsimys on saanut minut huomaamaan maailman ongelmat joista kukaan ei ole kiinnostunut.

?

 Ken tietää. Vastaus olisi jotain todella kiinnostavaa, luulisin.