Eix se Kaija K ihmetelly myös et kuka keksi rakkauden? Tekis mieli kuristaa se tyyppi ku ei sitä mullekkaa meinaa löytyä...

Kyl sulle joku löytyy niin kuin varmasti mullekkin. Nunnax tai vanhaxpiiax en oo todellakaan ryhtymäs!

Mä ainakin yritän kovasti tyytyä platoniseen rakkauteen. Silmät auki ja valloittavia hymyjä!

Niinpä! Suojelusenkeleitä tarvitaan aina!! 

[Kaikki yksinäiset sinkut, ei lannistuta!]

Miten nää deitti ongelmat kuullostaa aina vaan tutummilta? Mä olen yrittäny itteeni saada lähtee ulos tapaamaan uusia ihmisiä kun kuitenkin olen niin sosiaalinen. Oon tavannu mitä ihmeellisempiä miehiä, mut aina vaan joku tökkii. Se on niin kummallista et kun löytää tosi kivan tyypi, hengaa sen kans aikansa ja huomaa et se ei oo sitä mitä haluu. Oon miettiny et onko mun rima liian korkealla, mut ei se edes oo. Mua on satutettu, loukattu, ihailtu ja rakastettu, mut mitä me todellisuudessa oikeastaan etsitään? Viimeisinkin treffi seuralainen oli luokassaan mahtava tyyppi mut jotenki se yhteys katkes.. Eipä miehestä kuulunut mitään vaikka vaan istuttii kahvilla ja juteltii.. Puolin ja toisin oli todella mukavaa. Aikoihin ihminen joka tuntui ensi kohtaamisesta asti vanhalta tutulta. 

Mut kyllä siinä kanssa käymisessä pitää kaikki kemiat toimia ennen kuin mitään vakavampaa ajattelee. Itsekkin olen lempannut muutaman miehen ihan pikku juttujen takia jotka on jälkeen päin jäänyt vähän kaivertamaan.. Mut meillä naisillahan on tapana vertailla kaikkea..  siksi miehillä todennäisemmin onkin helpompaa kun eihän ne mitään ajattele, mutta en silti ala yleistämään tätä.

Kyllä itsensä, itseni mukaan lukien, pitää lähteä katselemaan ja nauttimaan uusista tuulista. Vaikeeltahan se saatta tuntua jos sattuu olemaan vähän epätoivoinen asiaan "löytyykö mulle ikinä ketään" tyyliin. Pitäis vaan olla niin hemmetin rohkee ja näyttää maailmalle kuka olen. Ei sitä koskaa tiedä että mistä se unelmien uros pöllähtää, vaikka olisit vaan tankkaamassa autoa tai postista hakemassa pakettia. 

Täytyy vaan oppia ensi rakastamaan itseään ja olemaan yksin. Ja kaikki onni tulee silloin kuin vähiten sitä odottaa.

Kaikki yksinäiset sinkut, ei lannistuta!

Hei!

Olen samaa mieltä tästä tervehdys tekniikasta. Itse olen myös kokenut tällaisia kummitus imiöitä. Ensimmäinen tapahtui kun kanini lopetettiin. Se oli raskasta mutta tunsin helpotusta samaisena päivänä kun töihin mennessäni eteeni pomppasi rusakko. Se pysähtyi katsomaan hetkeksi minua ja jatkoi matkaansa. Se oli merkki että kanillani on nyt parempi olla, että se on terve ja vapaa.

Toinen juttu on sitten taas kun minulla oli 13-vuotias koira joka vanhuuden tullessa oli parempi päästää uusille maille. Kokemus luopua rakkaasta eläimestä oli rankka ja koko lopetus operaatio tehtiin kertomatta minulle.

Silloin samaisena iltana äitini soitti minulle. Olin töissä vielä ja äitini sanoi soittavansa myöhemmin mutta itse arvasin asian heti. Raskainta oli se etten päässyt hyvästelemään koiraani ollenkaan. Mutta aikaa ei kulunut kun noin vuosi eteenpäin kun koin tämän hengellisen vaiston. Olin vanhemmillani yötä ja heräsin kummalisiin ääniin. Ne kuullostivat tosi tutuilta ja samalla se tuntui tosi turvalliselta ja tiesin heti mistä oli kysymys. Vanhoissa taloissa kuuluu aina pientä pauketta ja rapinaa, mutta nämä oliva ihan erillaisia. Aamulla kerroin tapahtuneesta äidilleni ja hän sanoi että on kuullut usein samoja ääniä ja sen yön jälkeen niitä ääniä ei ole enään kuulunut. Aivan kuin koirani olisi ollut huolissaan siitä että olisin unohtanut sen ja huomion kipeenä onnistui herättämään minut.

Edelleenkin tunnen että koirani "vahtii" taloa. Joka kerta kun joskus yöllä menen vanhemmilleni heidän nukkuessa tunnen kuinka koira odottaa ovella iloisena häntä heiluen.

Mä olen asunut samassa asunnossa jo neljättä vuotta ja siihen aikaan nähden olen kokenut erillaisia elämäntilanteita, suhde voisi olla 14 tusinassa. Mutta nyt olen vihdoin ja viimein päättänyt lähteä siitä.

Nurkissa ja seinillä on monet ihanat ja surulliset muistot, enimmäkseen siihen vaikuttaa vielä ero ex-miehestäni jonka kanssa asuin seurustelusta neljä kuukautta avoliitossa ja sitten elämäni rakkaus lähti.  Ennen kuin muutimme yhteen kävin läpi jokaikisen tavarani ja siinä samassa hötäkässä luovuin monesta lapsuuden aikaisista tavaroista ja esineistä jotka ovat merkinneet paljon. Tuntui todella haikealta silloin.. Nyt minun pitäisi tehdä sama uudestaan että saisin elämäni ns. järjestykseen, mutta miksi se silti tuntuu niin vaikealta, vaikka tiedän että lähteminen nykyisestä asunnostani saisi minut tuntemaan oloni varmasti paremmalta? 

Olen pohtinut että auttaisiko vaihtaminen myös saamaan uuden ihmisen elämääni, jotta saisin ajatukset pois entisestäni? Tämä asunto muistuttaa mua joka päivä liikaa menneisyydestä..  Kyllä kodin pitää tuntua paikalta jossa viihtyy yksinkin. Ja esineet joissa on paljon tunnearvoa pakkaan laatikkoihin säilöön ja jonakin päivänä otan ne sieltä ja muistan pelkkää hyvää.